sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Urheilija-apurahakateus

Urheilu on hienoa. Sitä on jännä katsoa ja yleisössä mylviminen tuo mukavaa yhteisyyden tunnetta. Urheilu pitää ihmisen terveenä. Tai näin ainakin sanotaan. Monet tuntemani aktiiviurheilijat (itseni mukaan lukien) kärsivät nykyään jos jonkinmoisista pikkuvammoista ja osa isommista. Lähtökohtaisesti hyvä kunto pitää mielen virkeänä ja kehon aktiivisena. Yhteiskunnan kannalta on siis hyvä, että porukka harrastaa liikuntaa ja ainakin omasta mielestäni urheilu tuo liikuntaan hieman lisähaastetta, mikä kasvattaa motivaatiota. Liikunta ja aktiivisuus on elämäntapa ja olisi hyvä, että jo nuorena lapset oppisivat aktiivisiksi. Erinäköiset urheilulajit innostavat nuoria liikkumaan ja monet urheilutähdet toimivat esikuvina ja motivaattoreina. 

Monesti olen miettinyt, että Suomessa ammattiurheilu ei ole kovin viisas valinta. Loukkaantumisriski on suuri ja A-luokan menestys vaatii näinä päivinä melkoista poikkeuksellisuutta. Kaikkein menestyneimmät urheilijat takovat kyllä huipputuloja, mutta B-luokan urheilijoiden kohdalta tulot eivät olekaan enää kovin kummoisia, vaikka olisikin menestystä maailman areenoilla. Urheilijan ura harvemmin kestää yli 35-vuotiaaksi ja kun urheilu loppuu, niin loppuvat myös palkintorahat, palkat ja sponsorisopimukset. Lyhyessä ajassa pitäisi siis takoa säästöjä, joilla rahoittaa myöhempää elämää. Osa päätyy valmentajiksi, osa poliitikoiksi, osa perusduunareiksi ja osa mattinykäsiksi. Jos vaihtoehtona on käydä koulua ja valmistua keskiluokan ammattiin, niin onhan se huomattavasti varmempi (ja tylsempi) tapa elättää itseään. Kehitysmaissa tilanne on toki toinen. Pienikin menestys kisoissa nostaa oman tulotason eurooppalaiselle keskitasolle, joten riskinotto on kannattavaa, varsinkin lajeissa, joissa ei tarvitse satsata välineisiin.

Aamu-uutisia lukiessani törmäsin artikkeliin, jossa kerrotaan Pärmäkosken ja Niskasen "kikkailevan" tuloillaan saadakseen vähätuloisille tarkoitettua urheilija-apurahaa. Itse en näe tuota kikkailuna, vaan pikemminkin järkevänä tulojenhallintana. Pyrin välttämään yksittäisten tapausten ruotimista varsinkin, kun itselläni ei ole riittäviä taustatietoja näistä. Joten jätän näiden kahden hiihtäjän tapaukset sikseen ja keskityn enemmän yleisellä tasolla ihmettelyyn.

Apurahan suuruus on 6000, 10 000 tai 20 000 euroa, verotonta.

Puhtaana käteen saatavan apurahan tarkoitus on luoda taloudelliset edellytykset ammattimaiselle ja päätoimiselle urheilemiselle.

Käytännössä raha on siis tarkoitettu urheilijan arjen pyörittämiseen, eli vaikkapa ruokaan.

Ja tarkennuksena Suomen olympiakomitean sivuilta

Apuraha ei ole palkkio menestyksestä, mutta sitä myönnettäessä huomioidaan urheilijan kansainväliset näytöt sekä huomioidaan myös urheilijan tulos/menestyskehitys suhteessa lajin kansainväliseen tasoon ja kehitykseen.

Arvioinnissa huomioidaan lajien erityispiirteet, kansainvälinen arvostus ja taso

Ja OKM:n sivuilta löytyy vielä aukipurettuna, millä perustein noita summia jaetaan

6000€:

urheilijoille, jotka urheilu-uran kehityksen perusteella arvioidaan tulevaisuuden arvokilpailumenestyjiksi (lähtökohtaisesti nuoret urheilijat).

10 000€:

urheilijoille, jotka ovat kansainvälisissä arvokilpailuissa tai muissa vastaavissa kansainvälisissä kilpailuissa vakiinnuttaneet tasonsa 16 parhaan joukkoon olympialajeissa ja 8 parhaan joukkoon paralympialajeissa.

20 000€:

urheilija arvioidaan potentiaaliseksi seuraavien olympialaisten tai paralympialaisten mitaliurheilijaksi. 

Eli apuraha ei ole palkkio menestyksestä, mutta toimii tukena urheilijoille, joilla on potentiaalia menestyä arvokisoissa. Mitä merkittävämpi laji ja loistokkaampi arvokisa, sitä suurempi apuraha. Tämä on ihan järkeenkäypää. Jos suomalaisella urheilijalla on mahdollisuus saada mitali olympialaisista, niin valtio tukee peruselämää, jotta urheilija voi täysillä keskittyä harjoitteluun. Jos menestystä tulee, niin olympiakomitea maksaa mitaleista lisäpalkkion. Esim. Pekingin kisat 2022:

Suomen Olympiakomitea maksaa kultamitalista 50 000, hopeasta 30 000 ja pronssista 20 000 euroa.

Yksilölajeissa urheilija saa koko potin itse, joukkuelajeissa se jaetaan. Esimerkiksi maastohiihdon viestissä palkintorahat laitettaisiin neljään osaan.

Poikkeuksen tekee jääkiekko, jossa olympiakullasta maksetaan 100 000 euroa. Hopea on 60 000 ja pronssi 40 000 euron arvoinen.

Olympiakomitean palkintorahojen lisäksi myös lajiliitot maksavat urheilijoilleen erillisiä palkintorahoja.

Eipä nuo nyt kauhean hääppöisiä summia ole ottaen huomioon, mitä vaaditaan, että voittaa pronssimitalin olympiatasolla. Olympialaiset ovat kuitenkin vain kerran neljässä vuodessa. Toki muitakin kisoja on, mistä lajiliitot oletettavasti maksavat palkkioita. Veikkaanpa kuitenkin, että monet menestyvät urheilijat tienaavat parhaiten sponsoreiden avulla. Mitä menestyneempi urheilija, sitä paremmat on tienestit (marginaalilajeja lukuunottamatta).

Ihan järkeenkäypiä perusteita ja kohtuullisia summia. Silti, ainakin Iltalehden kommenttiosion mukaan, tämä aiheuttaa närää. Tuohtuneille vastataan, että kommentoija on hyvä vaan ja rupeaa itse olympiavoittajaksi. Tähänhän harva pystyy, joten pelkkää kateuttahan tuollainen pahansuopa kommentointi on. Vai onko? OKM:n sivuilta löytyy kuvaus apurahan tavoitteesta.

Urheilijoille myönnettävän harjoittelu- ja valmennusapurahan tavoitteena on luoda urheilijan ammattimaiselle ja päätoimiselle valmentautumiselle taloudelliset edellytykset siten, että urheilijalla on mahdollisuus menestyä kansainvälisissä arvokisoissa.

Hieman tulkinnanvaraista, mutta itse näkisin tuon niin, että raha on tarkoitettu heille, joilla ei ilman tukea olisi mahdollisuutta treenata tarvittavalla tasolla. Todennäköisesti rahaa uppoaa valmentajaan, välineisiin, kuntosaleihin, kisamatkoihin ja muihin, joten 20 000€ kulunee nopeasti. Tämän lisäksi ruokaakin pitäisi saada pöytään. Apurahaa voi kuitenkin saada vuosittain ja tuo on verotonta, joten peruselämiseen tuollainen summa riittää.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista. Monet urheilijat ovat yhtiöittäneet itsensä, kuten Pärmäkoski ja Niskanen. En tiedä, meneekö palkkiorahat urheilijalle vai yhtiölle, mutta olettaisin, että sponsoroinnit menevät yhtiölle ja yhtiön kassasta maksetaan edellä mainittuja kuluja. Tällöin urheilijan tienestit saattavat jäädä hyvinkin pieniksi, vaikka menestystä tulisikin. Tällainen "kikkailu" ei ole vain urheilijoiden juttu, vaan samaa harjoitetaan muusikoiden, sijoittajien ja muidenkin kesken. Itselle maksetaan peruspalkkaa ja tarvittaessa osinkoa. Työntekovälineet ovat yrityksen taseessa, ei urheilijan yksitysomistuksessa. Mielestäni tässä ei ole mitään vikaa, mutta jokin tässä kuitenkin raastaa. Se on tämä.

Apurahaa ei kuitenkaan myönnetä urheilijoille, joiden verotettavat tulot viimeisimmässä vahvistetussa verotuksessa ylittävät 80 000 euroa.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa 2020 tulonsaajista alle 3% tienasi yli 80 000€. Alle 10% tienasi yli 60 000€. (Tilastoja toki haittaavat osa-aikaiset ja muut tulolliset). Itseni on vaikea ymmärtää, miksi tuo raja on noin pirun korkea. Kyseessä on kuitenkin henkilökohtaiset tulot. Jos tuossa huomioitaisiin harjoitteluun käytettävän yhtiön varat, niin oltaisiin järkevämmällä tasolla. Jos tuossa ei laskettaisi vuosituloja, vaan esim. 5v. haarukan tienestit, niin saataisiin kokonaisrahatilanne paremmin huomioitua. Jos ideana on tukea potentiaalisia urheilijoita, jotta heillä on parempi mahdollisuus menestyä, niin mielestäni tuollaisia tukirahoja pitäisi maksaa vain vähävaraisille.

Meillä on kuitenkin paljon muutakin arvokasta toimintaa, jota voitaisiin tukea apurahoilla. Esim. huippututkimus. Eemil Aaltosen säätiön sivuilta voi käydä katsomassa, miten suuret vaatimukset nuorella tutkijalla on apurahaan. Vuonna 2021 säätiö jakoi rahaa 4 miljoonaa euroa 252:lle tutkijalle. Vertailun vuoksi valtio jakaa pelkästään kesälajeihin 1,4 miljoonaa euroa 152:lle urheilijalle. Toki tutkijat voivat hakea muualtakin rahaa, mutta toisaalta voivat urheilijatkin. Tämän lisäksi meillä on taiteilijoita, joille jaetaan veronmaksajien toimesta erinäistä tukirahaa. Ehkä telkkarissa pitäisi näyttää aktiivisemmin tutkijoita, jolloin sponsorit kiinnostuisivat myös heidän näkyvyydestä.

Jotenkin aputukirahan maksaminen muille kuin potentiaalisille ja vähävaraisille tuntuu ikävältä, kun summat nyhdetään verorahoista.Tuntuu todella oudolta, että henkilölle maksetaan vuosittain tonneja verottomana, jos samaan aikaan hänellä on omistuksessa yritys, joka tahkoo sadantonnin liikevoittoa. Tämä ei koske siis pelkästään urheilua vaan ihan kaikkea. Ehkäpä helpoin ratkaisu olisi vain muuttaa termi "apuraha" vaikkapa muotoon "kansanurheilijapalkka", mikä luonnollisesti olisi verollista tuloa ja maksettaisiin kuukausittain, kun urheilija tekee töitä. Samalla urheilija sidottaisiin velvollisuuksiin, kuten nuorisotoimintaan. Matkoista pitäisi tehdä suunnitelma, mikä hyväksytetään esimiehellä ja työtunnit pitäisi kirjata järjestelmään. Menestyksestä palkka nousee. Sponsoreita ei tietenkään tässä mallissa sallita, mutta jos järjestelyt eivät nappaa, niin urheilija voi ottaa pankista lainan, millä rahoittaa harjoittelunsa, kunnes saa tienestinsä kuntoon.

Pitkä tauko blogikirjoittelussa näemmä näkyy laadussa ja työläydessä, joten ehkä tämä riittää tältä kerralta.

-PYO

ps. Joku varmaan miettii, mitä mieltä olen sitten ex-kansanedustajien sopeutumisrahasta. Samaan kategoriaan tuokin menee. Kansanedustajan pesti on lähtökohtaisesti 4v määräaikainen, joten vaikea käsittää miksi sen jälkeen tarvitaan sopeutumisrahaa. Jos tehdas ajetaan alas ja sieltä saat kenkää 30v uran jälkeen, niin siinä vaiheessa todennäköisemmin olisi tarvetta sopeutua uudestaan. Säästöönkin on jäänyt varmaan vähemmän rahaa

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Itse kun olen tyytyväinen omaan elämääni ja en ole kateellinen muiden taloudellisesta menestymisestä, niin olen sitä mieltä että mitään keinotekoisia kateus rajoja ei tarvita mihinkään apurahoihin jotka myönnetään urheilullisin perustein. Tulkoot kuin sannalle aamiainen!

Lisäksi olen ehdottomasti urheilijoiden sosialisoimista valtion työntekijöiksi vastaan. Siitä seuraisi todnäk vain järkyttävät kustannukset kun pitäisi hoitaa myös kaikki työnantajan laki sääteiset velvoitteet. Työterveyshuolto tuskin olisi mitenkään ilmaista huippu-urheilijoille.

Anonyymi kirjoitti...

Edellinen ano jo mainitsi "urheilijoiden sosialisoinnin". Blogisti käsitteli laajaa aihetta kompaktisti mutta yleisellä tasolla. Suomen tasolla hyvätkin teoriat voivat tuottaa surkeaa käytäntöä. Eikä moni odotakaan "virallisia mörssäreitä". Parodiahorisontti ylittyy heittämälläkin ja juuri siksi urheilu kuuluu blogosfääriin. - - - Mutta millainen "urheilumaa" Suomi on? On ainakin ollut esim. Tarmo Uusivirran ja Mika Myllylän maa. Pelkkää hurskastelua voisi kirjoittaa monta merkkiä. Eli Ilkka Kanervan kielellä sporttiin kannattaa palata aina kun ei ole parempaakaan tekemistä. -jussi n