Lehdessä käydään myös läpi lähiaikojen tapahtumia, kuten merkkipäiviä. Tällä kertaa esittelyssä oli 19.3 oleva Minna Canthin päivä. Jos kiinnostaa tietää, kuka on Minna Canth, niin kannattaa kääntyä Googlen puoleen, sillä lehdessä ei henkilöstä kerrota mitään. Päivä kuitenkin kulkee myös nimellä tasa-arvon päivä, joten ei ole mitenkään väärin, että tekstissä ei keskitytä Canthiin, vaan tasa-arvoon. (Sivumennen sanoen on hieman outoa, että tasa-arvon päivä ja naisten oikeuksia edistävän henkilön päivä on sama. Tulee jotenkin fiilis, että tasa-arvo tarkoittaisi lähinnä naisten oikeuksia.)
"Samaa palkkaa, kiitos" otsikolla varustettu teksti laukoo tuttuja kliseitä naisten huonosta asemasta.
Naisen euro on siis edelleen alle 82 senttiä.
Tämä hokema ilmeisesti perustuu tilastokeskuksen julkaisuihin. Tutkija Pauli Sumanen on toistuvasti huomauttanut, että tämä väittämä on virheellinen. Tilastokeskuksen palkkatilastoissa ei oteta huomioon tehtyjä työtunteja, jotka ovat miehillä suuremmat [Huom. Naiset ja miehet Suomessa 2011 -raporttiin tulen viittamaan tekstissä vielä useaan otteeseen]. En oikein tiedä, mitä järkeä ylipäätänsä on tehdä kansallista vertailua miesten ja naisten palkkojen (tai tulojen) suhteen, kun yksilölliset erot ovat hurjia. Kun lasketaan naisten palkat yhteen ja jaetaan summa naistyöntekijöiden määrällä, sekä verrataan tulosta miesten vastaavaan lukuun, saadaan suhde tuloeroista. Tieteellisessä mielessä otos on hyvin kattava, jotta uskottavia johtopäätöksiä voidaan tehdä, mutta häiriötekijöitä on sellainen määrä, että johtopäätös ei ole mitenkään validi.
Yleinen virheellinen johtopäätös on, että naisille maksetaan samasta työstä vähemmän palkkaa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, koska otoksessa ei huomioida työn laatua. (Huom. Jos väite pitäisi paikkaansa, niin kaikkien kannattaisi korvata uroot naarailla, jolloin säästöä tulisi palkkakuluista 18%). Esimerkiksi edellä linkatusta Naiset ja miehet Suomessa -raportista ilmenee, että Tukku- ja vähittäiskauppa, Hallinto- ja tukipalvelutoiminta, sekä Taiteet, viihde ja virkistys ovat oikeastaan ainoita aloja (listatuista kuudestatoista), joissa miehiä ja naisia on suurinpiirtein yhtä paljon [3.12]. Miehet myös tekevät suhteessa 30/22 raskasta työtä naisiin verrattuna [3.28]. Miehet joutuvat myös absoluuttisesti kolme kertaa enemmän työtapaturmiin kuin naiset [3.29]. Karkeasti ottaen miehet tekevät siis rankempaa työtä kuin naiset. Jos halutaan tehdä tieteellisesti pätevää vertailua sukupuolten välisistä palkkaeroista, niin pitää huomioida melkoisen monta tekijää. Tutkimus kannattaisi aloittaa jossain edellä mainituista kolmesta toimialasta.
Yhteishyvä ja tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen:
Yksi selitys on se, että Suomessa naiset työskentelevät vahvasti naisvaltaisilla aloilla, joiden palkkataso on selkeästi matalampi kuin miesvaltaisten alojen.
En ole yhtään hämmästynt, että naisvaltaisen alan työntekijät ovat pääosin naisia. Siinä mielessä tuo lausahdus on hieman koominen. Koomista ei kuitenkaan ole, että naisvaltaisilla aloilla tulotasot jäävät alemmiksi. Miehistä 85% työskentelee yksityisellä puolella ja naisita 58% [3.10]. Ero on hurja, melkein 30 prosenttiyksikköä. Kun katsoo koulutustilastoja [2.8 ja 2.12], niin naisilla on reippaasti enemmän opiskelijoita ja tutkintoja koulutusaloilta, joissa yleisimmät työnantajat ovat kunta tai valtio. Muutama ala yksityisellä puolella kuitenkin työllistää naisia enemmän, mm. matkailu- ja ravitsemusala. Miesten koulutus liittyy yleensä luonnontieteisiin tai tekniikkaan. Lisäksi miehet ovat yliedustettuina ammattikoulutusryhmässä Muu koulutus, jota ei ainakaan tässä yhteydessä ole tarkemmin selitetty. Naiset kouluttautuvat miehiä enemmän terveydenhuollon alalle ja on hieman hankala sanoa, kuinka suuri osuus näistä päätyy yksityiselle puolelle.
Kuvio on kuitenkin melko selkeä. Naiset työskentelevät enemmän julkisella puolella ja koulutuksen perusteella myös tulevaisuudessa tulee näin käymään. En liene ainoa, joka on sitä mieltä, että peruspalkan tulisi vastata työn haasteellisuutta, vaativuutta yms. Eli helpommasta työstä voidana maksaa vähemmän palkkaa. Internet on pullollaan mielipidekeskusteluita, joissa pohditaan kuinka huonoa palkkaa hoitajat saavat. Koska perhepiiriini kuuluu hoitsu, niin voinen kyllä yhtyä näihin mielipiteisiin. Työssä joutuu olemaan tarkkana ja se vaatii paineensietokykyä. Ongelma kuitenkin on siinä, että valtion kirstu ei ole pohjaton. Kun julkisen puolen hommia kustannetaan verovaroin, joudutaan pitämään kulut melko alhaisina. Yleensä ottaen julkisen puolen palkka seuraa yksityisen puolen palkkaa, joskin se on hieman alempi. Kun terveydenhuolto on lähinnä julkisvaroin kustannettua, niin tietynlaista tervettä kilpailua ei pääse syntymään. Kun peruspalveluista ei peritä maksua, niin päätösvalta palvelun laadun kustantamisesta ei ole asikkaalla, vaan veronmaksajalla. Suurin asiakaskunta on vanhukset ja suurin maksajakunta on työntekijät (joista todennäköisesti iso osa kuuluu yksityisen työterveyden piiriin). Jos terveydenhuolto olisi pääpiirteittän ykstityistä toimintaa, niin tällöin työntekijöiden olisi helpompi venkslata palkkojensa kanssa ilman välikäsiä. Yksityistämisestä seuraa kuitenkin toisenlaiset ongelmat, joten jätän asian tähän.
Mielestäni ongelma ei ole niinkään siinä, että naiset saavat vähemmän tuloa, vaan siinä, että naiset hakeutuvat vähäpalkkaisemmille aloille ja vähäpalkkaisten alojen palkka ei vastaa työn laatua (työntekijän sukupuolesta riippumatta). Ryhmäkohtaisesta palkkakehityksetä olen jo kirjoittanut aiemmin ohjeistuksen, jota kannattaa seurata. Yhteishyvän artikkelissa kuitenkin tuodaan esille toinen tasa-arvoon liittyvä epäkohta:
...naisia on edelleen poikkeuksellisen vähän johtotehtävissä, vaikka heidän koulutustasonsa on korkea.
Yliopistotutkintoja naiset suorittivat miehiin nähden suhteessa 58/42 [2.12]. Korkea-asteen koulutus tai keskiasteen koulutus oli työllisillä naisilla 86 prosentilla ja miehillä 82 prosentilla [3.11]. Tällä hetkellä naisten koulutustaso ei siis ole juurikaan korkeampi kuin miesten, mutta tulevaisuudessa tulee olemaan. On oletettavaa, että lähinnä nuorempien keskuudessa naiset ovat miehiä koulutetumpia. Johtajat taas todennäköisesti ovat vanhempaa ikäluokkaa. 50-59 vuotiaissa naisten työvoimaosuus on hitusen suurempi, mutta iäkkäämmillä miesten osuus on isompi [3.6]. Veikkaanpa, että ne suurimmat pamput kuuluvat juurikin tuohon 60+v. kaartiin (ainakin Jormat Eloranta ja Ollila).
En nyt ole ihan varma, mikä/kuka lasketaan johtajaksi, mutta naisten opiskelupaikkojen perusteella he edustavat kasvatustieteitä, yhteiskuntatieteitä ja humanismia siinä, missä miehet edustavat teknillistieteitä. Karkeasti yleistäen naiset korkeakouluttautuvat aloille, joissa johtajan vakansseja ei ole paljoa jaossa. On myös hieman kyseenalaista, kuinka suuri osa valmisuneista päätyy koulutustaan vastaavaan työhön. Korkeakoulutettuna voinen myös rehellisesti todeta, että taskussa oleva tutkinto ei välttämättä tarkoita sitä, että henkilö olisi pätevä. Monesti työkokemus on parempi mittari kuin tenttinumerot.
Työkokemuksessa kannattaa huomioida äityislomat. Jos keskimäärin nainen pulauttaa ulos 1.8 naperoa ja on 1½ vuotta pois työelämästä per mukula, niin keskimäärin nainen on työelämässä 2.7 vuotta vähemmän kuin mies (jätän asepalveluksen tältä kertaa huomioimatta). Todennäköisesti lapsenhankinta tapahtuu n. 20-30 vuotiaana, eli juuri silloin kuin työura olisi lähdössä liikkeelle. Jos valittavana on mies, jolla on kokemusta neljästä projektista tai nainen, jolla on kolmen projektin kokemus, niin ainakin yksityisellä puolella tällainen kokemusero voidaan katsoa miehen hyödyksi. Jotta tilanne saataisiin tasattua, niin isän tulisi viettää yhtä paljon vanhempain vapaata kuin äidin. Tai vaihtoehtoisesti valtio voisi maksaa jotain tukia suoraan uranaisille, joilla on lapsia. En pidä oikein järkevänä, että yrityksen tulisi suosia kokemattomampia, koska se olisi reilua. Siinä mielessä kuvio on hyvin ikävä, kun raskautta ei voi oikein miehellekään systätä. Ehkäpä lasten hoitovastuuta voisi myöhemmissä vaiheissa sysätä enemmän isien vastuulle, jolloin naiset pääsisivät tekemään esim. ylitöitä ja sitä myöten keräämään johtajan pestiin tarvittavaa kokemusta.
Vuoden 2009 työvoimatutkimuksen mukaan 60 prosenttia valtiolla työskentelevistä johtajista oli naisia. Yksityisellä sektorilla vastaava luku oli 31 prosenttia.
Minun lähteeni ei erittele sektorien mukaan, mutta 2010 ylemmistä toimihenkilöistä naisia oli 45,2% ja johtotehtävissä olevista naisia oli 32,8% [3.2]. Johtajan määritelmä on minulle vielä epäselvä (esim. onko projektipäällikkö johtaja?), joten vähän hankala näitä lukuja on pyöritellä. Käytän tästä lähin noita Mäkisen mainitsemia lukuja, koska niissä on mukavasti eritelty yksityinen sektori. Pientä epäselvyyttä on siinä tarkoitetaanko tässä "valtiolla" todellakin valtiota vai julkista sektoria yleensä, mutta eiköhän tuollakin pärjätä.
Yksityisellä naisia on 38,7%, joten he ovat siellä aliedustettuina. Valtion leivissä olevista naisia on 51,6% [3.2], joten valtiolla naiset ovat yliedustettuina johtajina. Julkisella sektorilla naisia on 72,1%, joten jos tuo "valtio" tarkoittikin julkista sektoria, niin aliedustus on melkoinen. Kaikenkaikkiaan yli/alijäämät ovat noin 10 prosenttiyksikön luokkaa. Jos johtotehtävissä väkeä on noin 134 000 henkeä, niin puhutaan 13,4 tuhannesta johtajasta noin 2,5 miljoonan työntekijän joukosta.
Pieniä yritkyksiä Suomessa oli vuonna 2009 99,1% yrityksistä. Pienistä yrityksistä 95% työllisti alle 10 henkeä. Kaikissa näistä ei ole johtajia, mutta kun katsotaan yksityisen puolen johtohenkilöitä, niin uskaltaisin väittää, että iso osa toimitusjohtajista on kuuluu pikkufirmoihin. Kun puhutaan johtajista, niin monien mieleen varmaan tulee uutisissa jatkuvasti näkyvät isojen kansainvälisten firmojen iäkkäämmät pukumiehet eikä niinkään parikymppiset tietokonenörtit tai keski-ikäiset maajussit. Kun yrittäjistä tai yrittäjäperheenjäsenistä 67% on miehiä [3.21], niin ei liene kummallista, että myös miespuolisia johtajia on yksityisellä puolella hitusen enemmän.
Kun ajatellaan vaikkapa alaa, jossa naisia on vain joka viides, niin tilastollisesti johtajistakin naisia olisi noin joka viides (olettaen, että naiset tekevät alalla samaa hommaa kuin miehetkin). Johtajia ei kuitenkaan valita yhdestä yhteisestä isosta työntekijäpoolista, vaan pienemmistä firmansisäisistä pooleista. Tällöin jakaumasta ei tule niin tasainen. Mikäli johtajat valittaisiin satunnaisesti, niin todennäköisyydet suurilla otoksilla tasoittaisivat jakauman, mutta valinta ei ole satunnainen vaan looginen, ainakin näennäisesti.
Ensimmäinen ongelma on sisäryhmäajattelu. Jos alalla on vääristynyt määrä miesjohtajia (esim. historiallisista syistä), niin on todennäköisempää, että miesjohtaja valitsee kahdesta yhtä pätevästä hakijasta henkilön, jonka kanssa on enemmän yhteisiä tekijöitä. Tämä on siis psykologinen ilmiö, eikä siinä paljoa auta vaikka sen tiedostaisikin, ilmiö johtaa ajattelua silti. Se, että onko sukupuoli merkittävä ryhmätekijä, onkin sitten asia erikseen. Jokatapauksessa vinoutunut määrä ei pääse korjautumaan.
Toinen ongelma on pienen ykstitäistapauksen todennäköisyysajattelu ja sosiaaliset paineet. Jos valittavina on 8 miestä ja 2 naista, niin saa olla aika hyvät perustelut, jos valinta osuukin naiseen. Miehen kohdalla valintaa ei tarvitse perustella niin hyvin, koska on oletettavaa, että kahdeksasta miehestä kyllä löytyy yksi pätevä johtaja. Samaa ei välttämättä voida olettaa pienestä kahden naisen määrästä (vaikka oikeasti tulisikin). Millaiseksi muuttuu työilmapiiri siinä tapauksessa, kun naispääjohtaja valitseekin 4:1 todennäköisyyksien vastaisesti keskijohtajaksi naisen? Todennäköisesti eripuran pelossa on parempi valita yhtähyvistä vaihtoehdoista turvallisempi valinta, eli mies.
Varsinkin jälkimmäisen ilmiön valossa ei ole yhtään kummalista, että miesvaltaisilla aloilla on suhteellisesti enemmän miehiä johtajina kuin naisia (ja päinvastoin). En ole koskaan suhtautunut positiivisesti positiiviseen syrjintään, mutta yllä kuvattu ilmiö rikkoo tilastollisen kokonaisuuden pahasti. Todennäköisyyksien mukaan joka viidennessä firmassa tulisi valita yhtäpätevistä henkilöistä nainen, mutta näin ei tapahdu, koska ajatellaan vain yksittäistapausta. Tämä ilmiö ei ole tasa-arvon mukainen ja mielestäni pitäisi ehdottomasti varmistaa, että ilmiö pysyisi minimaalisena. Kiintiöt eivät ole ratkaisu, koska tällöin saatetaan joutua palkkaamaan epäpätevämpi henkilö. Positiivinen syrjintä tasottaisi tilannetta, mutta siinä on vaarana, että toimet eivät kohdistu oikeaan paikkaan. Ja, jos aina valitaan pätevistä vähemmistön edustaja, niin tällöin tulee päinvastainen vääristymä. Paras ratkaisu ongelmaan on tasoittaa eroja. Kun suhteet ovat vaikkapa 7:8 niin enää ei ole niin epäilyttävää, jos pienemmästä ryhmästä valitaan edustaja.
Yhteenveto
Naisille ei makseta samasta työstä vähempää palkkaa. Naisille maksetaan eri työstä vähemmän palkkaa. Ongelma ei ole niinkään se, että naisvaltaisilla aloilla on heikko tulotaso, vaan siinä, että naiset hakeutuvat näihin ammatteihin ja siinä, että julkisen sektorin hommissa palkan muuttelu ei toimi ihan yksinkertaisesti.
Naisten osuus johtajien joukossa ei ainakaan näiden lukujen perusteella ollut mitenkään vähäinen. Kun katsoo työvoimaosuuksien historiaa, niin pieni ero on ymmärrettävä ja tulee tasoittumaan melko hyvin 5-10 vuoden sisään.
Päätelmät
Virheellisten väittämien toistelu ei hyödytä ketään (paitsi ehkä niitä, jotka saavat rahansa tasa-arvopropagandasta). Yleistämällä unohdetaan pari miljoonaa tekijää, jotka vaikuttavat tulotasoon. Naisten ja miesten palkkaeroa tulisi tarkastella eri aloilla ja eri sektoreilla osissa, ei yhtenä järkäleenä. Erinäiset palkkoihin vaikuttavat tekijät tulisi huomioida. Sama pätee myös johtajavalintoihin.
Kun erinäiset luonnolliset tekijät on huomioitu, voidaan alkaa tarkastelemaan epäkohtia. Nykyinen hokema vaikuttaa siltä, että miehet päättävät sekä palkoista ja johtajista, eikä naisille silloin jaeta kuin leivänmurusia. Aivan varmasti on firmoja, joissa naisia ei arvosteta, mutta epäilen, että nämä firmat kovin hyvin toimivat muutenkaan. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, että kyseessä olisi jokin yleinen ilmiö, joka vaikuttaa kymmeniin tuhansiin työntekijöihin. Tällaiset tapaukset tulisi käsitellä oikeudessa yksittäistapauksina, eikä julkisessa keskustelussa rakenteellisena ongelmana.
Rakenteellisiakin ongemia siis on, mutta kohdistuvatko ratkaisut ongelman poistamiseen vai sen peittämiseen? Kiintiötyyppiset ratkaisut luovat lähinnä uusia ongelmia. Järkevintä olisi, että naiset alkaisivat kouluttautumaan miesvaltaisille kovapalkkaisille aloille ja sitä myötä tasoittamaan sukupuolieroja. Tällöin tilanne tasottuu itsestään eikä tarvita keinotekoisia tukirakennelmia.
Naisen euro on 82 senttiä -huutelun sijasta olisi paljon kiintoisampaa kuulla, miksi nuoret naiset päättävät suuntautua mielummin esim. eläinlääkäreiksi kuin ATK-johtajiksi.
-PYO
ps. Ohhoh! Valtion ja kunnan ammattilaiset eivät näemmä tienaakaan mitään pikkusummia