Käteiset Himaan -tutkimus

Longplay julkaisi tässä taannoin artikkelin, jossa kritisoitiin Filosofi Pekka Himasen tieteellisiä meriittejä, sekä tulevaisuusselonteon hankintapäätösmenettelyä. Hankintapäätös oli sillä tavalla erikoinen, että hanke-ehdotuksia ei kilpailutettu. Pääministeri Jyrki Katainen oli takapääpiruna hankkeen tilaamisessa ja veronmaksajien pussista tilaukseen käytettiin 700 000 euroa. Elokuussa valtioneuvoston kommentti oli seuraavanlainen:

Hankintailmoituksessa perustellaan, ettei tutkimushanketta ollut syytä kilpailuttaa, sillä hyöty siitä ei koidu pelkästään hankintayksikölle, vaan kaikille osapuolille.

Mitä enemmän asiaa on vatvottu, sitä enemmän epäselvyyksiä on tullut vastaan. Viime viikolla valtioneuvoston tiedottessa todettiin seuraavaa:

Valtioneuvoston kanslia katsoo, ettei tutkimushanke kuulu hankintalain soveltamisalaan eikä sitä siksi ole ole ollut tarve kilpailuttaa hankintalaissa säädetyssä järjestyksessä.

Kaiken kukkuraksi valtioneuvoston pääsihteeri Pekka Lindroos laukoo:

Huvittavaa, että asia on jälleen nostettu esille. Haaveeni olisi, että puhuttaisiin mieluummin Suomen tulevaisuudesta, jossa on vielä paljon tekemistä.

En millään näe, mikä tässä on nyt niin huvittavaa. Suomen tulevaisuudesta puhumisen voisi vaikka aloittaa tämänkaltaisista epäselvistä korruption siemenistä. Aloitetaan kuitenkin tieteentekemisestä yleensä.

Tiedettä on karkeasti ottaen kahdenlaista: havaintoihin perustuvaa ja päätelmiin perustuvaa. Ensimmäisessä tapauksessa tutkija tekee havaintoja (ts. mittauksia) ja tekee niistä päätelmiä. Toisessa tapauksessa aiemmista päätelmistä tehdään uusia päätelmiä esim. yhdistelemällä kaksi päätelmää.

Vertaisarvioinnissa joukko alan asiantuntijoita arvioi toisten tekemää tutkimusta. Mikäli tutkimus läpäisee seulan, niin se voidaan julkaista. Usein kuitenkin arvioijat tekevät parannusehdotuksia ja tutkimus julkaistaan vasta, kun se on korjattu. Arvion tekee usein 2-3 henkeä ja he arvioivat lähinnä kolmen mittarin kautta. 1. Tuottaako tutkimus uutta tietoa ja onko tutkimus kiintoisa/hyödyllinen? 2. Onko tulokset uskottavia ja oikein johdettuja? 3. Onko raportointi riittävän selkeää, perinpohjaista ja itsekriittistä?

Oman kokemuksen mukaan arvioijat eivät kuitenkaan välttämättä ole aina juuri kyseisen teeman asiantuntijoita, vaikka alan hallitsisivatkin. Arvioijien kommentit eroavat välillä kuin yö ja päivä. Toinen saattaa lytätä tutkimuksen, kun toinen sitä ylistää. Kaiken kukkuraksi itsestä tuntuu siltä, ettei kumpikaan oikein ymmärtänyt, mistä tutkimuksessa on kyse. Kritiikistä huolimatta vertaisarviointia käytetään tieteentekemisessä aktiivisesti.

Eri julkaisufoorumeilla on erilaiset arviointikriteerit ja laadukasta tiedettä pyritäänkin julkaisemaan laadukkailla foorumeilla. Tämän lisäksi eräs tieteen laadun mittari on julkaisuihin tehdyt viittaukset. Mitä enemmän tutkimukseen on viitattu sitä merkittävämpi se on.

Filosofi Esa Saarinen puolustaa Himasta. Saarinen toteaa suoraan, ettei Himasella todellakaan ole (paljoa) vertaisarvioituja artikkeleita. Saarinen kuitenkin toteaa, ettei niitä tarvita, jos julkaisuihin viitataan muuten. Himasen Hakkerietiikka-kirjaan onkin viitattu paljon. Filosofi Jukka Hankamäki on Saarisen kanssa osin samoilla linjoilla.

Jokainen referéen asemassa oleva henkilö on automaattisesti internatsi, sillä kyseiseen asemaan päätyäkseen on kannatettava näkemystä, jonka mukaisesti filosofia pitää alistaa kansainvälisille julkaisuihanteille ja angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Itse en tarvitse kansainvälistä vertaisarviointia mihinkään, sillä kansainvälinen tiedeyhteisö on juuri sellainen niittosilppuri, jonka tuottama rehu soveltuu vain mokuttajien nautittavaksi tai suoraan kompostoitavaksi.

Kun kyseessä on ns. pehmeät tieteet, niin on suurena riskinä, että tieteellisten tulosten sekaan eksyy joukko omia mielipiteitä, joilla ei ole pohjaa. Olen pitkään epäillyt, että Suomessa tiettyjen alojen kohdalla tieteellinen piiri on pieni. Jos merkittävissä asemassa olevat edustavat tiettyä aatemaailmaa, niin kriittisiä tuloksia voi olla hyvinkin vaikea saada läpi. Tässä mielessä arvostan kansainvälisiä julkaisuja, koska niihin ei mahdu niin paljoa subjektiivisuutta. Tosin, kuten Hankamäki yllä toteaa, ei kansainvälistä tiedeyhteisöä (jostain syystä) kiinnosta pienen kummallista kieltä puhuvan maan asiat.

Kansainvälisiä julkaisukanavia on kuitenkin älyttömän monta. Jos uraa tekevä tutkija (ei siis vain harrastelija) ei saa minnekään vertailusta läpi yhtään tutkimustaan, niin kyllä se mielestäni kielii jostain. En todellakaan vaadi, että asiantuntijalla pitäisi olla aina vertaisarvioitua tutkimustulosta jokaisen kommenttinsa tueksi, mutta aika heikolla tieteellisellä pohjalla ollaan, jos omien aatosten tukena ei ole mitään, mikä läpäisee tieteellisen seulan. Epätieteellistä sylttyähän voi kuka tahansa suoltaa mielipiteidensä pohjalta. Kuten Panu Raatikainen toteaa, tieteellisyyttä ei voida mitata vain viittausten määrällä.

Nythän on kuitenkin niin, että se, miten paljon julkaisuun viitataan, ei tietenkään kerro mitään julkaisun tieteellisyydestä. Esimerkiksi Tolkienin Taru sormusten herrasta saa melkein 1000 viittausta, ja esim. Hitlerin Taisteluni yli 1600 viittausta. Saarisen logiikalla ne ilmeisesti sitten ovat  varsinaista huipputason tieteellistä tutkimusta...

Arvostan kyllä pehmeitä tieteitä suuresti, ainakin niin kauan, kun tiedettä tehdään tieteenä, eikä esim. propagandana. Ihastelen antiikin Kreikan filosofeja, jotka pohtivat oikeasti mielenkiintoisia asioita ja suurella taidolla (vaikkakin monet asiat pääteltiin ihan päin honkia). Ajattelu oli jossain määrin systemaattista ja useat filosofit olivat huippuasiantuntijoita myös esim. matematiikan alalla. Mel Brooksin Mieletön Maailman Historia -elokuvassa lavafilosofiin viitattiin termillä ammattimainen paskanjauhaja. Jossain vaiheessa suurista ajattelijoista on tullut pieniä ajattelijoita ja suuria puhujia.

En todellakaan väitä, että kaikki nykyfilosofia olisi sontaa, mutta aika usein sitä joutuu pettymään, kun huippuja kuuntelee. Ainakin monilla filosofeilla on kuitenkin ammattitaitoa. He kyllä kykenevät kertomaan, kuka on ajatellut mitäkin milloinkin ja millaisiin johtopäätöksiin tai kysymyksiin hän on päätynyt. Pyörää ei todellakaan kannata ruveta keksimään uudestaan, joten on todella hyvä, että Suomestakin löytyy asiantuntijoita, jotka tietävät, mitä esim. millaista tulkintaa rikollisuuden luonteesta on aiemmin tehty.

Tutkimuksen hinta

Edellä mainitun tutkimuksen tekemiseen on osallistunut Himasen lisäksi kuusi muuta professoria. (En lähde tässä mitenkään käsittelemään Himasen professorin titteliä). Kokonaisuudessa projektin hinta on 800 000. Talouselämän uutisessa ihmetellään korkeita kustannuksia.

Kustannukset kattavat varsinaisen työn lisäksi kymmenien tuhansien eurojen edestä majoitusta ja bisnesluokan lentoja tutkimusryhmän jäsenille.
Kuluja syntyy myös ”huippufoorumien” ja ”kansainvälisten workshopien” järjestämisestä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi työterveyslaitoksen ehdotelmien hintaluokat olivat 80 000 - 132 000 euroa. Netissä on liikkunut joitain laskelmia siitä, miten tuon olisi voinut toteuttaa yliopistotutkimuksena. Monet näistä on kuitenkin laskettu rutkasti alakanttiin, joten tässäpä eräs ehdotelma:

Ensinnäkin ulkomaiset osapuolet kustantakoot omat tutkimukset oman maansa rahoilla. Kaksi vuotiseen projektiin palkataan yksi väitöskirjan tekijä (palkka noin 2500e/kk) täyspäiväisesti,sekä yksi tutkijatohtori (palkka noin 3500e/kk) täyspäiväisesti, sekä huipputason proffa hallinnoimaan hommaa ja tuomaan kansainvälisiä kontakteja (palkka noin 6000e/kk). Jälkimmäiset eivät kuitenkaa ole kuin 20% projektissa mukana, joten heidän kuukausipalkkakustannukset olisivat (700e ja 1200e). Palkat perustuvat YPJ-taulukkoon (PDF). Kokonaiskustannusmallin takia saadaan  kahden vuoden palkkakuluiksi siis 264 000euroa (käytin kertoimena kahta ja puolta). Tähän päälle sitten ulkomaanmatkat n. 2500e per henki per viikon matka (tässä toki riippuu, että lennetäänkö amerikkaan vai eurooppaan). Ajatellaanpa, että koko kööri tapaisi ulkomaisia kontakteja kaksi kertaa. 15 000e lisää. Juokseviin kuluihin (esim. kirjahankinnat, pienet kotimaan matkat, tarjoilut, painatuskulut yms.) voisi varata vaikka tonnin. Kokonaissummaksi tulisi siis 280 000e, ja siitäkin voidaan vielä nipistää monin osin ilman, että lopputulos heikentyisi merkittävästi.

Kaikenkaikkiaan voisi siis todeta, että tehty hankita on julmetun kallis. Himasen projektin välituotoksesta, Sinistä kirjasta (PDF), voi jokainen tarkastella tutkimuksen laatua. Vuoden työpanoksen jälkeen sanoisin, että mitään supermullistavaa ryhmä ei ole saanut aikaan. Pikaisella selauksella nollatutkimuksesta ei kuitenkaan mielestäni ole kyse, sillä teokseen on koottu oleellisia osia monista tutkimuksista. Jäsentely on mitä on ja konkreettiset toiminta löytynee varmaankin vasta lopullisesta raportista. En lyttää teosta, mutta olisi tuon varmasti halvemmallakin saanut aikaiseksi.

Hankintapäätös

Pääministeri Katainen selvensi hiihtolomansa jälkeen, miten homma meni (kannattaa katsoa oheinen video). Katainen ja Himanen tapasivat. Tapaamisen aikana Katainen totesi, että tarttettais tulevaisuusselvitys ja Himanen totesi, että olenkin juuri kokoamassa tutkijaporukkaa, joka tekee jotain sinne päin. Tämän jälkeen päätettiin lyödä ideat yhteen. Tämä on mielestäni hyvä juttu. Katainen teetättää tulevaisuusselvityksen ja sen jälkeen molempien tuloksia käydään yhdessä läpi seminaarissa. Huono idea on se, että tulevaisuusselvitys muotoillaan sellaiseksi, että se sopii tutkijan teemoihin, joka sattumalta oli kyseisellä hetkellä paikalla.

Seuraava askel olikin, että Himanen ja Katainen menivät tapaamaan rahoittajia. Suomesta löytyy varmaan 80 000 tutkijaa, jotka mielellään menisivät pääministerin kanssa anelemaan rahoja tutkimukselleen. Ymmärrän hyvin, että Suomen Akatemian, Sitran ja TEKESin edustajat tunsivat itsensä painostetuksi tällaisessa tilanteessa. Videon alussa Katainen toteaa, että rahoittajat tekevät omat päätöksensä. Tässä mielestäni pääministeri on oikeassa. On olemassa virkakoneisto ja menettelytavat. Ei rahoituspäätöksestä voida poiketa vain sen takia, että rahoitusta hakee ministerin kaveri.

Epäselvää tapauksen selvittelee oikeuskansleri. Pahoin pelkään, että lopuksi todetaan, että nyt kävi näin, eikä mitään laitonta ole tapahtunut, jonka jälkeen asiasta ei puhuta ennen seuraavaa identtistä tapausta. Toivon, että asia otettaisiin kunnolla pihteihin ja järjestelyjä muutettaisiin, ettei moista pääsisi enää uudestaan tapahtumaan. Toivon myös, että media ottaisi syyniin muutkin hieman epäilyttävät tutkimusprojektit. Kataisenkin tulisi mennä itseensä ja todeta, että ehkä järjestelyt eivät olleet tällä kertaa kaikkein tasapuoleisimmat, eikä sysätä kaikkea vastuuta rahoittajien niskaan.

Loppuun pieni sitaatti tuosta Sinisestä kirjasta (s.32, lihavointi minun).

Oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, jota johtavista periaatteista ihmiset voivat olla yhtä mieltä tietämättä missä asemassa itse tulevat siinä  elämään:  esimerkiksi  tietämättä  sosiaalista,  taloudellista  jne. asemaansa. Tältä perustalta oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan kuuluu mm. yhtäläisten mahdollisuuksien periaate. 

 -PYO