Auttaminen

Voitko ojentaa suolan? Voisitko jelppiä tämän laatikon kanssa? Olisiko sinulla lainata kynää? Tarvitsetko apua? Anteeksi, voinko olla avuksi?

Lähes jokapäiväisiä lausahduksia. Päivittäin tulee autettua ihmisiä ja pyydettyä apua ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin pohtia. Pieniä palveluksia tulee tehtyä tuon tuostakin. Harvemmin aikatauluni kaatuu, jos jään hetkeksi pitämään ovea auki, että äiti pääsee siitä lastenvaunujensa kanssa. En ajaudu konkurssiin, jos heitän kaverilleni euron limukonetta varten. Äänihuuleni tuskin tulehtuvat, jos kerron tuntemattomalle kyselijälle, mitä kello on. Aika pienellä vaivalla voi usein helpottaa toisten elämää.

Onko auttaminen iskostunut ihmisen perimään? Onko ihmisillä halu elää yhteiskunnassa sopusoinnussa ja tukea heikompiosaisia? Auttamiseen löytyy monia hyviä perusteita, mutta usein taustalla on kuitenkin Minä-motiivi. Jos omat hyödyt eivät ole tarpeeksi suuria auttamiseen tarvittavaan vaivaan nähden, niin usein auttaminen jääkin väliin. Lain mukaan jokaisella on auttamisvelvollisuus. Esimerkiksi, jos kuljet nokka pystyssä ohi, kun joku makaa sairauskohtauksesta tuupertuneena maassa, saat syytteen. Aina ei löydy sitä mystistä Joku Muuta, joka avun antaisi.

Mielestäni rangaistuksen pelko ei ole hyvä lähtökohta auttamiselle. Oikeastaan rangaistuksen pelko ei ole hyvä lähtökohta yhtään millekään. Se, että pelätään helvettiä ja VAIN sen takia kiroillen tarjotaan apua on jokseenkin kaksinaismoraalista. Samoin se, että taivaspisteiden toivossa tarjotaan apua, ei mielestäni edusta HYVYYTTÄ, vaan tavallista liiketoimintaa.

Osa ihmisistä on ammattiauttajia. Heille maksetaan palkkaa siitä, että he auttavat toisia. Usein palkan määrä on sidonnainen palvelun laatuun. Uskoisin kuitenkin, että taustalla on jokin muukin motivaatio kuin vain rahan saanti. Tuskin palomiehet menevät terveytensä kaupalla sammuttamaan tulipaloa vain sen vuoksi, että heille tarjotaan siitä rahallinen korvaus. Tosin, jos tämä rahallinen korvaus on naurettavan pieni, niin voipi olla, että harvempi päättäisi elättää perheensä tällaisella auttamisella. Perheen elättäminenkin on eräänlaista auttamista. Useimmilla lienee melkoinen velvollisuuden tunne auttaa omaa jälkikasvuaan pärjäämään tässä maailmassa.

Ehkäpä yleisin auttamisen syy on se, että itselle tulee hyvä mieli. Kun joku kiittää minua, niin tiedän, että apuani arvostettiin ja lievä euforia iskee. Se, että näen kuinka yhteiskuntatoverini tulee iloiseksi minun työpanokseni johdosta, kohottaa mielialaani. Jos apuani ei arvosteta, niin siitä ei useinkaan seuraa hyvänolon tunnetta, vaan lähinnä vittuuntumista. Aina ei kuitenkaan tarvitse suoraan nähdä, miten iloseksi avunsaaja tulee. Ehkpä iloisuuden kuvittelu tuottaa paremman tunteen, kuin sen aito havaitseminen. Jos vaikkapa tungen rahaa lastensairaalan tilille, niin ei minun tarvitse nähdä uutiskuvia virnistelevistä lapsosista. Pystyn kyllä ihan hyvin kuvittelemaan, miten sairaat lapset innostuvat, kun osastolle tupsahtaa uusi pelikone. Ja taas on oma mielikin pirteämpi.

Toisaalta voidaan hieman syyllistäen ajatella, että voisihan itsellekin käydä samoin. Mitäs, jos minutkin huomenna irtisanotaan ja heti perään todetaan, että on syöpä, sekä kaikenkukkuraksi vaimo päättää lähteä komeamman kaverin matkaan. Ihan mahdollista, että näin voisi sattua kelle tahansa, jopa minulle (joskaan en ole naimisissa). Jos vastaan tupsahtaa tällainen henkilö, niin kyllähän sitä ajattelee, että apu on 'ansaittu'. Eihän kyseinen henkilö omin tahdoin tilaansa ole aiheuttanut. Kuta kuinkin tällä perusteella monet varmaan mielellään pistävät veroeuroja sosiaalipalveluihin. Toki taas voidaan ajatella välillisesti itseään ja pohtia, että mitähän sitten käy, kun pohjalle pudonnut kansalainen tupsahtaa pimeällä kujalla veitsen kanssa juuri minua vastaan. Auttamalla näitä heikko-osaisia piennenetään todennäköisyyttä, että syrjäytyneen (väkivalta)rikollisuus kohdistuisi juuri itseensä.

Epäonnisen auttaminen on usein ymmärrettävää, mutta ehdoin tahdoin oman elämänsä tuhonnutta henkilöä kohtaan ei välttämättä kohdistu sympatiaa. Kyllähän aikuinen ihminen (ja mielestäni kyllä jo 15-vuotiaskin) sen verran hyvin ymmärtää tekojensa seurauksia, että pohjalle putoamisesta ei juurikaan voi syyttää esimerksiki yhteiskuntaa. Kasvotonta massaa on usein helppo syyllistää. Valitettavasti tämä massa kuitenkin muodostuu yksilöistä, joista muutama on aina vastuussa yhteiskunnan tilasta. Syyttämällä toisia, heiltä tuskin saa apua, ainakaan vapaaehtoisesti. Jos henkilö taas pakotetaan antamaan apua, niin hän tuskin saa siitä kovinkaan hyvää mieltä itselleen. Jos motivaatio on heikko, niin se useimmiten näkyy myös palvelun laadussa ja määrässä.

Pienellä vaivalla on siis helppo auttaa muita, mutta mitäs sitten, kun pieni vaiva ei enää riitä? Suolan ojentaminen on usein vaivatonta, mutta jos aletaankin vaatimaan, että lisäksi olisi mukava saada myös jälkiruoka-annos, eikä olisi pahitteeksi, jos siinä sivussa joku hoitaisi tiskitkin. Onkohan oma lievä hyvä mieli kaiken auttamiseen tarvittavan vaivan arvoista? Onko avunsaajan arvostus todellakin niin suuri, että sitä hymyssäsuin on iloinen, että saa tarjota apua? "Kiittämättömyys on vaivan palkka..."

Sen lisäksi, että vapaaehtoista (tai pakotettua) apua ei osata arvostaa, niin aina löytyy myös niitä veijareita, jotka haluavat myöskin käyttää systeemiä hyväksi. "Pieni vilppi on ok, mitäs jättivät sääntöhin aukon. Eihän se haittaa, kunhan ei kiinni jää." Toisille tarjotusta avusta on hyvä ottaa pikkaisen välistä. Valitettavasti tämä syö auttamishalua. Epäuskoisena en oikein enää viitsi rahojani suosiolla luovuttamaan, ellen ole varma, että apu menee täydellä teholla perille. Jos kitkan ansiosta rahasta häviää 80% matkalla, niin jokuhan siinä tekee hyvää tienestiä ilmaisella rahalla. Koen erittäin ikävänä, että minut viellä pakotetaan laittamaan rahaa moiseen touhuun.

Ikävänä koen myös sen, että vaikka raha menisikin perille, niin sillä ei ole toivottua vaikutusta. Onko järkeä lähettää iso läjä ruokapaketteja nälkää näkeville, kun seuraavana vuonna tilanne on taas sama. Ruokapaketit on syöty ja taas on nälkä. Kustannustehokkuuden kannalta tämä ei ole fiksua ja auttamisessahan on kyse juuri kustannustehokkuudesta. Onhan tietenkin niitäkin, jotka ovat valmiita uhraamaan oman hyvinvoinnin toisten hyvinvoinnin takaamiseksi, mutta nämä henkilöt ovat harvassa. Arvostan kyllä suuresti vapaaehtoistyöntekijöitä, kunhan eivät sitten ole penäämässä omasta uhrauksesta syntyneitä kuluja muilta. Monet syyttelevät toisia, kun nämä eivät tahdo auttaa. Näin ei yleensä oikeasti ole. Toiset vaan haluavat auttaa pienemmillä resursseilla. Sen sijaan, että paheksumalla kiristettäisiin toisia auttamaan, voisi näyttää hyvää esimerkkiä ja uhrautua auttamaan itse enemmälti. Usein teot nimittäin puhuvat paremmin kuin sanat.

Loppukaneettina täytyy ilmaista lievä ärsyyntyminen heitä kohtaan, jotka paheksuvat minua ja iloissaan ovat auttamassa vähäosaisia... antamalla heille minun rahojani ja saaden palkkansa minun veroeuroistani.

-PYO