Tuon tuostakin saa nähdä kuinka keskustelut alkavat tyyliin "Olen kyllä sananvapauden kannalla, mutta..." jonka jälkeen aletaan nakertamaan sanavapautta perustuksia myöten. Sananvapaus siis tarkoittaa sitä, että kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa. Siis ihan mitä tahansa! Otanpa tässä käsittelyyn muutaman aspektin, jonka perusteella sananvapautta mukamas voitaisiin rajoittaa.
Oletko kenties sitä mieltä, että puolitotuuksia, valheita tai panettelua ei saisi sanoa? Totuudessa on se huono puoli, että se on usein subjektiivinen käsitys. Otetaanpa esimerkiksi ikivanha kysymys "Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä todistamassa, niin kuuluuko siitä ääni?" Fysikaalisten ilmiöiden perusteella voitaisiin sanoa, että tapahtuma luo ääniaaltoja. Joten, jos sanoisin, että ei kuulu, niin valehtelisin. Tosin tätä ei voida todistaa, joten valehtelu perustuisi edellisiin havaintoihin. Jos pidän jotain totena ja faktana, niin oletettavasti minulla on lupa se sanoa, vaikka sillä olisi minkälaiset vaikutukset.
Toisena esimerkkinä käytettäköön jotakin viiniä. Jos sanoisin, että kyseinen viini maistuu karvaalta, mutta muut olisivat sitä mieltä, että tämä ei pidä paikkaansa, valehtilisinko? Makuasioista tunnetusti ei voida kiistellä. Viinivalmistajana kyllä loukkaantuisin, jos joku moittisi viiniäni karvaaksi. Kenen totuus on tässä oikea? Asiantuntijan, valmistajan, yksittäisen maistajan vaiko enemmistön?
Jos pohtisin kirjoituksessani, että järveen hyppiminen pää edellä saattaisi olla mukavaa, mutta todennäistä olisi, että pää osuu pinnan alla piilevään kiveen ja joku älykääpiö sitä päättäisi sitten testata, olisinko teosta vastuussa? Minun kirjoitushan motivoi häntä käyttäytymään typerästi. Suoraa en asiaa kieltänyt, mutta toisaalta en siihen kehoittanutkaan. Riippuuko kirjoitukseni vaikutusvalta yleisökunnasta tai mediasta? Onko minulla kirjoittajana vastuu tulkita kuulijakuntani?
Pehmeissä tieteissä usein joudutaan yleistetään, sillä esimerkiksi psykologiset ilmiöt eivät aivan kaikkien kohdalla esiinny samalla tavalla. Virhemarginaali huomioidaan ja kontrolliryhmien avulla tutkitaan esiintyykö ilmiö tarpeeksi vahvana. Ylimääräisen muuttujat pyritään varioimaan, etteivät ne vaikuttaisi tutkimukseen. Jotta tulokset olisivat luotettavia tarvitaan muuttujien varioimiseen ja kontrolliryhmään julmettu määrä koehenkilöitä. Yksityisellä henkilöllä on harvemmin resursseja järjestää tämänkaltaisia tutkimuksia. Tällöin hän joutuu tekemään epätieteellisempiä arvioita, lähinnä MuTu-menetelmällä ja tukemaan näkemyksiään erilaisilla tilastoilla. Tämän jälkeen arvion lukija voinee itse päätellä arvion uskottavuuden. Mikäli arvio tukee lukijan havaintoja, niin lukija voi omassa kehyksessään pitää arviota totena. Mikäli lukija kokee arvion ristiriitaiseksi, niin hän voinee etsiä päättelyketjusta aukkoja. Oliko jokin muuttuja jäänyt huomioimatta, oliko kontrolliryhmä liian pieni, oliko ilmiö liian heikko ja niin edelleen.
Asia ei ole siis täysin suoraviivainen. Etukäteen on mahdotonta tietää kuulijakunnan reaktiota sanomaan. Ennakkosensuuri on siis vaikeaa. Onko hyvä pelata varman päälle ja jättää potentiaalisesti arka, mutta mielenkiintoinen havainto sanomatta? Saako omasta mielestä totta olevia asioita ilmaista, jos joku toinen kokee ne epätodeksi? Missä määrin voidaan sanojalta vaatia ymmärrystä eri ryhmistä, jotta mahdolliset loukkaukset voitaisiin etukäteen jättää sanomatta?
Sanottua ei sanomattomaksi saa. Tämä on fakta, niin kauan kuin aika kulkee eteenpäin. Jos henkilöllä ei ole kykyä ennakkosensuroida sanomisiaan, niin häntä ei voida myöskään rankaista jälkikäteen mahdollisista sanomisista. Jotta henkilöä voitaisiin rangaista esimerkiksi loukkauksesta, tulisi ensin osoittaa, että henkilö on ollut täysin kykenevä ymmärtäämään loukkaavan merkityksen ja hänellä on ollut mahdollisuus sensuroida omat sanomisensa. Miten tällaista voidaan todistaa? Voidaanko kommunikoinnissa taas lähteä siitä ajatuksesta, että mikä tahansa lausahdus saattaa olla loukkaava ja ennen sen lausumista kannattaa varmistaa kuulijakunnalta, mikä on sopivaa? Mielestäni ei voida, varsinkaan jos kyseinen kuulijakunta on yhtään laajempi kuin pari ystävää.
Useimmat ovat valmiita vetämään sananvapauteen tiettyjä rajoja. Rajaamiseen kuitenkin liittyy ongelmia, joita yllä on mainittu. Suomen laissakin on muutamia rajoituksia, kuten uskonnonrauha ja kansanryhmän kiihottaminen. Vaikeaksi asian tekee tulkinnanvapaus. Esimerkiksi, mitkä tieteelliset faktat ovat ristiriidassa minkäkin uskonnon kanssa? Saako viinistä sanoa oman rehellisen mielipiteensä, mutta jostain toisesta asiasta ei? Kuka päättää ja millä perustein, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei? Poliittinen eliittikö?
Fiksuimmat varmasti ymmärtävät, mitä siitä seuraa, jos esivalta päättää, minkälaisia mielipiteitä saa ilmaista ja minkälaisia ei. Viestin ilmaisutapa toki vaikuttaa sisällön perillemenoon, mutta käsittelen sitä aihetta joskus toiste.
-PYO
tiistai 1. syyskuuta 2009
tiistai 25. elokuuta 2009
Lapsipornosensuuri
Minä kuulun niihin onnellisiin, jotka istuvat poliisin estolistan takana. Näin ollen en pääse mm. sensuurista kertovalle sivulle. Hommassahan on kyse siis siitä, että salaiselle listalle on kerätty joukko nettiosoitteita, joissa ainakin osassa on sisältönä lapsipornoa.
Minä, kuten varmasti valtaosa lukijoista, pidän lasten hyväksikäyttöä erittäin törkeänä käytöksenä. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat mieleltään sairaita, mutta tuomitsen ihmiset, jotka käyttäytyvät (tai yrittävät käyttäytyä) sairautensa takia yhteiskuntakelvottomasti. En siis millään tavalla puolusta pedofiliaa, mutta tämä sensuurikäytäntö on yhtä viallinen kuin renkaaton polkupyörä.
1) Sensuuri on operaattorin kannalta vapaaehtoista. Eli, kun minulla on operaattori X, istun sensuurin takana. Kun naapurillani on operaattori Y, hän ei istu. Ts. jos olisin pedofiili, kiertäisin sensuurin vaihtamalla operaattoria.
2) Sensuuri on ainakin jossain määrin automaattista, joten listalle saattaa joutua sivuja, jotka sinne eivät kuulu. Tästä seuraa täysin laillisen materiaalin ylläpitäjälle jokseenkin raskas valitusprosessi.
3) Kaikkia sivuja ei käytännössä kuitenkaan voida sensuroida, joten tietoisesti kyseistä materiaalia etsivä varmastikin osaa sitä löytää. Toisaalta sellainen henkilö, joka ei kyseistä materiaalia halua nähdä, voi siihen silti vahingossa törmätä.
4) Lapsiporno ei ole aina yksiselitteistä. Onko sukulaislasten kylpykuvat lapsipornoa? Onko kaula-aukkoaan korostava teinitytön omakuva lapsipornoa? Riittääkö, että kuvan henkilö näyttää alaikäiseltä, vai pitääkö tämä varmistaa? Missä menee sukupuolisiveettömyyden raja? Asennoissa, vaatetuksessa vaiko kenties yleisasetelmassa?
5) Sensurisoinnin yhteydessä ei pyritä millään tapaa saattamaan julkaisijaa syytteeseen. Lapsipornokuvien julkaisija voi siis ponkaista pystyyn uuden sivuston ja laittaa saman sisällön sinne niin monta kertaa kuin vain on tarvis. (En tiedä, ovatko kyseiset sivustot yleensä maksullisia, mutta epäilen, ettei tästä kuitenkaan seuraa niin pahaa taloudellista lisäkuormaa, että julkaisija menisi konkurssiin).
6) Kuvissa esiintyvät hyväksikäytetyt lapset eivät hyödy tilanteesta mitenkään! Se, että kuvat ovat poissa näkyvistä ei muuta tilanntetta heidän kannalta ollenkaan. Heitä on hyväksikäytetty ja he eivät saa mitään tukea. Myöskään hyväksikäyttäjälle ei seuraa mitään sanktioita, vaan hän voi jatkaa toimiaan aivan normaalisti.
Tällä on saavutettu tasan se, että tehdään jotain näennällistä. Toimia on vaadittu ja ne ovat tässä. Kukkahattutädit voivat taas iloita, kun iso paha internet on jälleen kerran nujerrettu. Valitettavasti nämä kiihkoilijat eivät tajua internetin toiminnasta edes puolen bitin vertaa, joten toiminta ei ym. kohtien perusteella poista itse ongelmaa. Jos joku mukisee jotain ratkaisun tuomista lisäongelmista (Esim. kustannukset), niin tällainen henkilö on helppo leimata pedofilian kannattajaksi. Ja tuskinpa pedofiliaa kannattaa kukaan muu kuin pedofiili itse. Ja moisia sairaita yksilöitä ei tietenkään pidä kuunnella.
Tällaista kuuluu elämäämme tällä hetkellä. Saas nähdä, mitä seuraavaksi halutaan sensuurin taakse. Kopiosuojauksista keskustelu on jo laitonta Suomessa, pomminteko-ohjeiden julkaiseminen on kielletty USA:ssa, Kiinassa sensuurin takana on mm. Youtube, RAY haluaisi netin rahapelit sensuurin taakse, Muhammed-pilakuvien julkaisusta nousi melkoinen jupakka ja vastaavanlaisia esimerkkejä löytyy viime vuosilta vaikka millä mitalla. Ketä sensuuri hyödyttää, ketä haittaa ja millä kustannuksin?
-PYO
ps. Estetty.fi osaa näppärästi kiertää sensuurin, jos ei halua tämän takia vaihtaa internetoperaattoriaan.
Minä, kuten varmasti valtaosa lukijoista, pidän lasten hyväksikäyttöä erittäin törkeänä käytöksenä. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat mieleltään sairaita, mutta tuomitsen ihmiset, jotka käyttäytyvät (tai yrittävät käyttäytyä) sairautensa takia yhteiskuntakelvottomasti. En siis millään tavalla puolusta pedofiliaa, mutta tämä sensuurikäytäntö on yhtä viallinen kuin renkaaton polkupyörä.
1) Sensuuri on operaattorin kannalta vapaaehtoista. Eli, kun minulla on operaattori X, istun sensuurin takana. Kun naapurillani on operaattori Y, hän ei istu. Ts. jos olisin pedofiili, kiertäisin sensuurin vaihtamalla operaattoria.
2) Sensuuri on ainakin jossain määrin automaattista, joten listalle saattaa joutua sivuja, jotka sinne eivät kuulu. Tästä seuraa täysin laillisen materiaalin ylläpitäjälle jokseenkin raskas valitusprosessi.
3) Kaikkia sivuja ei käytännössä kuitenkaan voida sensuroida, joten tietoisesti kyseistä materiaalia etsivä varmastikin osaa sitä löytää. Toisaalta sellainen henkilö, joka ei kyseistä materiaalia halua nähdä, voi siihen silti vahingossa törmätä.
4) Lapsiporno ei ole aina yksiselitteistä. Onko sukulaislasten kylpykuvat lapsipornoa? Onko kaula-aukkoaan korostava teinitytön omakuva lapsipornoa? Riittääkö, että kuvan henkilö näyttää alaikäiseltä, vai pitääkö tämä varmistaa? Missä menee sukupuolisiveettömyyden raja? Asennoissa, vaatetuksessa vaiko kenties yleisasetelmassa?
5) Sensurisoinnin yhteydessä ei pyritä millään tapaa saattamaan julkaisijaa syytteeseen. Lapsipornokuvien julkaisija voi siis ponkaista pystyyn uuden sivuston ja laittaa saman sisällön sinne niin monta kertaa kuin vain on tarvis. (En tiedä, ovatko kyseiset sivustot yleensä maksullisia, mutta epäilen, ettei tästä kuitenkaan seuraa niin pahaa taloudellista lisäkuormaa, että julkaisija menisi konkurssiin).
6) Kuvissa esiintyvät hyväksikäytetyt lapset eivät hyödy tilanteesta mitenkään! Se, että kuvat ovat poissa näkyvistä ei muuta tilanntetta heidän kannalta ollenkaan. Heitä on hyväksikäytetty ja he eivät saa mitään tukea. Myöskään hyväksikäyttäjälle ei seuraa mitään sanktioita, vaan hän voi jatkaa toimiaan aivan normaalisti.
Tällä on saavutettu tasan se, että tehdään jotain näennällistä. Toimia on vaadittu ja ne ovat tässä. Kukkahattutädit voivat taas iloita, kun iso paha internet on jälleen kerran nujerrettu. Valitettavasti nämä kiihkoilijat eivät tajua internetin toiminnasta edes puolen bitin vertaa, joten toiminta ei ym. kohtien perusteella poista itse ongelmaa. Jos joku mukisee jotain ratkaisun tuomista lisäongelmista (Esim. kustannukset), niin tällainen henkilö on helppo leimata pedofilian kannattajaksi. Ja tuskinpa pedofiliaa kannattaa kukaan muu kuin pedofiili itse. Ja moisia sairaita yksilöitä ei tietenkään pidä kuunnella.
Tällaista kuuluu elämäämme tällä hetkellä. Saas nähdä, mitä seuraavaksi halutaan sensuurin taakse. Kopiosuojauksista keskustelu on jo laitonta Suomessa, pomminteko-ohjeiden julkaiseminen on kielletty USA:ssa, Kiinassa sensuurin takana on mm. Youtube, RAY haluaisi netin rahapelit sensuurin taakse, Muhammed-pilakuvien julkaisusta nousi melkoinen jupakka ja vastaavanlaisia esimerkkejä löytyy viime vuosilta vaikka millä mitalla. Ketä sensuuri hyödyttää, ketä haittaa ja millä kustannuksin?
-PYO
ps. Estetty.fi osaa näppärästi kiertää sensuurin, jos ei halua tämän takia vaihtaa internetoperaattoriaan.
lauantai 23. toukokuuta 2009
Auttaminen
Voitko ojentaa suolan? Voisitko jelppiä tämän laatikon kanssa? Olisiko sinulla lainata kynää? Tarvitsetko apua? Anteeksi, voinko olla avuksi?
Lähes jokapäiväisiä lausahduksia. Päivittäin tulee autettua ihmisiä ja pyydettyä apua ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin pohtia. Pieniä palveluksia tulee tehtyä tuon tuostakin. Harvemmin aikatauluni kaatuu, jos jään hetkeksi pitämään ovea auki, että äiti pääsee siitä lastenvaunujensa kanssa. En ajaudu konkurssiin, jos heitän kaverilleni euron limukonetta varten. Äänihuuleni tuskin tulehtuvat, jos kerron tuntemattomalle kyselijälle, mitä kello on. Aika pienellä vaivalla voi usein helpottaa toisten elämää.
Onko auttaminen iskostunut ihmisen perimään? Onko ihmisillä halu elää yhteiskunnassa sopusoinnussa ja tukea heikompiosaisia? Auttamiseen löytyy monia hyviä perusteita, mutta usein taustalla on kuitenkin Minä-motiivi. Jos omat hyödyt eivät ole tarpeeksi suuria auttamiseen tarvittavaan vaivaan nähden, niin usein auttaminen jääkin väliin. Lain mukaan jokaisella on auttamisvelvollisuus. Esimerkiksi, jos kuljet nokka pystyssä ohi, kun joku makaa sairauskohtauksesta tuupertuneena maassa, saat syytteen. Aina ei löydy sitä mystistä Joku Muuta, joka avun antaisi.
Mielestäni rangaistuksen pelko ei ole hyvä lähtökohta auttamiselle. Oikeastaan rangaistuksen pelko ei ole hyvä lähtökohta yhtään millekään. Se, että pelätään helvettiä ja VAIN sen takia kiroillen tarjotaan apua on jokseenkin kaksinaismoraalista. Samoin se, että taivaspisteiden toivossa tarjotaan apua, ei mielestäni edusta HYVYYTTÄ, vaan tavallista liiketoimintaa.
Osa ihmisistä on ammattiauttajia. Heille maksetaan palkkaa siitä, että he auttavat toisia. Usein palkan määrä on sidonnainen palvelun laatuun. Uskoisin kuitenkin, että taustalla on jokin muukin motivaatio kuin vain rahan saanti. Tuskin palomiehet menevät terveytensä kaupalla sammuttamaan tulipaloa vain sen vuoksi, että heille tarjotaan siitä rahallinen korvaus. Tosin, jos tämä rahallinen korvaus on naurettavan pieni, niin voipi olla, että harvempi päättäisi elättää perheensä tällaisella auttamisella. Perheen elättäminenkin on eräänlaista auttamista. Useimmilla lienee melkoinen velvollisuuden tunne auttaa omaa jälkikasvuaan pärjäämään tässä maailmassa.
Ehkäpä yleisin auttamisen syy on se, että itselle tulee hyvä mieli. Kun joku kiittää minua, niin tiedän, että apuani arvostettiin ja lievä euforia iskee. Se, että näen kuinka yhteiskuntatoverini tulee iloiseksi minun työpanokseni johdosta, kohottaa mielialaani. Jos apuani ei arvosteta, niin siitä ei useinkaan seuraa hyvänolon tunnetta, vaan lähinnä vittuuntumista. Aina ei kuitenkaan tarvitse suoraan nähdä, miten iloseksi avunsaaja tulee. Ehkpä iloisuuden kuvittelu tuottaa paremman tunteen, kuin sen aito havaitseminen. Jos vaikkapa tungen rahaa lastensairaalan tilille, niin ei minun tarvitse nähdä uutiskuvia virnistelevistä lapsosista. Pystyn kyllä ihan hyvin kuvittelemaan, miten sairaat lapset innostuvat, kun osastolle tupsahtaa uusi pelikone. Ja taas on oma mielikin pirteämpi.
Toisaalta voidaan hieman syyllistäen ajatella, että voisihan itsellekin käydä samoin. Mitäs, jos minutkin huomenna irtisanotaan ja heti perään todetaan, että on syöpä, sekä kaikenkukkuraksi vaimo päättää lähteä komeamman kaverin matkaan. Ihan mahdollista, että näin voisi sattua kelle tahansa, jopa minulle (joskaan en ole naimisissa). Jos vastaan tupsahtaa tällainen henkilö, niin kyllähän sitä ajattelee, että apu on 'ansaittu'. Eihän kyseinen henkilö omin tahdoin tilaansa ole aiheuttanut. Kuta kuinkin tällä perusteella monet varmaan mielellään pistävät veroeuroja sosiaalipalveluihin. Toki taas voidaan ajatella välillisesti itseään ja pohtia, että mitähän sitten käy, kun pohjalle pudonnut kansalainen tupsahtaa pimeällä kujalla veitsen kanssa juuri minua vastaan. Auttamalla näitä heikko-osaisia piennenetään todennäköisyyttä, että syrjäytyneen (väkivalta)rikollisuus kohdistuisi juuri itseensä.
Epäonnisen auttaminen on usein ymmärrettävää, mutta ehdoin tahdoin oman elämänsä tuhonnutta henkilöä kohtaan ei välttämättä kohdistu sympatiaa. Kyllähän aikuinen ihminen (ja mielestäni kyllä jo 15-vuotiaskin) sen verran hyvin ymmärtää tekojensa seurauksia, että pohjalle putoamisesta ei juurikaan voi syyttää esimerksiki yhteiskuntaa. Kasvotonta massaa on usein helppo syyllistää. Valitettavasti tämä massa kuitenkin muodostuu yksilöistä, joista muutama on aina vastuussa yhteiskunnan tilasta. Syyttämällä toisia, heiltä tuskin saa apua, ainakaan vapaaehtoisesti. Jos henkilö taas pakotetaan antamaan apua, niin hän tuskin saa siitä kovinkaan hyvää mieltä itselleen. Jos motivaatio on heikko, niin se useimmiten näkyy myös palvelun laadussa ja määrässä.
Pienellä vaivalla on siis helppo auttaa muita, mutta mitäs sitten, kun pieni vaiva ei enää riitä? Suolan ojentaminen on usein vaivatonta, mutta jos aletaankin vaatimaan, että lisäksi olisi mukava saada myös jälkiruoka-annos, eikä olisi pahitteeksi, jos siinä sivussa joku hoitaisi tiskitkin. Onkohan oma lievä hyvä mieli kaiken auttamiseen tarvittavan vaivan arvoista? Onko avunsaajan arvostus todellakin niin suuri, että sitä hymyssäsuin on iloinen, että saa tarjota apua? "Kiittämättömyys on vaivan palkka..."
Sen lisäksi, että vapaaehtoista (tai pakotettua) apua ei osata arvostaa, niin aina löytyy myös niitä veijareita, jotka haluavat myöskin käyttää systeemiä hyväksi. "Pieni vilppi on ok, mitäs jättivät sääntöhin aukon. Eihän se haittaa, kunhan ei kiinni jää." Toisille tarjotusta avusta on hyvä ottaa pikkaisen välistä. Valitettavasti tämä syö auttamishalua. Epäuskoisena en oikein enää viitsi rahojani suosiolla luovuttamaan, ellen ole varma, että apu menee täydellä teholla perille. Jos kitkan ansiosta rahasta häviää 80% matkalla, niin jokuhan siinä tekee hyvää tienestiä ilmaisella rahalla. Koen erittäin ikävänä, että minut viellä pakotetaan laittamaan rahaa moiseen touhuun.
Ikävänä koen myös sen, että vaikka raha menisikin perille, niin sillä ei ole toivottua vaikutusta. Onko järkeä lähettää iso läjä ruokapaketteja nälkää näkeville, kun seuraavana vuonna tilanne on taas sama. Ruokapaketit on syöty ja taas on nälkä. Kustannustehokkuuden kannalta tämä ei ole fiksua ja auttamisessahan on kyse juuri kustannustehokkuudesta. Onhan tietenkin niitäkin, jotka ovat valmiita uhraamaan oman hyvinvoinnin toisten hyvinvoinnin takaamiseksi, mutta nämä henkilöt ovat harvassa. Arvostan kyllä suuresti vapaaehtoistyöntekijöitä, kunhan eivät sitten ole penäämässä omasta uhrauksesta syntyneitä kuluja muilta. Monet syyttelevät toisia, kun nämä eivät tahdo auttaa. Näin ei yleensä oikeasti ole. Toiset vaan haluavat auttaa pienemmillä resursseilla. Sen sijaan, että paheksumalla kiristettäisiin toisia auttamaan, voisi näyttää hyvää esimerkkiä ja uhrautua auttamaan itse enemmälti. Usein teot nimittäin puhuvat paremmin kuin sanat.
Loppukaneettina täytyy ilmaista lievä ärsyyntyminen heitä kohtaan, jotka paheksuvat minua ja iloissaan ovat auttamassa vähäosaisia... antamalla heille minun rahojani ja saaden palkkansa minun veroeuroistani.
-PYO
Lähes jokapäiväisiä lausahduksia. Päivittäin tulee autettua ihmisiä ja pyydettyä apua ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin pohtia. Pieniä palveluksia tulee tehtyä tuon tuostakin. Harvemmin aikatauluni kaatuu, jos jään hetkeksi pitämään ovea auki, että äiti pääsee siitä lastenvaunujensa kanssa. En ajaudu konkurssiin, jos heitän kaverilleni euron limukonetta varten. Äänihuuleni tuskin tulehtuvat, jos kerron tuntemattomalle kyselijälle, mitä kello on. Aika pienellä vaivalla voi usein helpottaa toisten elämää.
Onko auttaminen iskostunut ihmisen perimään? Onko ihmisillä halu elää yhteiskunnassa sopusoinnussa ja tukea heikompiosaisia? Auttamiseen löytyy monia hyviä perusteita, mutta usein taustalla on kuitenkin Minä-motiivi. Jos omat hyödyt eivät ole tarpeeksi suuria auttamiseen tarvittavaan vaivaan nähden, niin usein auttaminen jääkin väliin. Lain mukaan jokaisella on auttamisvelvollisuus. Esimerkiksi, jos kuljet nokka pystyssä ohi, kun joku makaa sairauskohtauksesta tuupertuneena maassa, saat syytteen. Aina ei löydy sitä mystistä Joku Muuta, joka avun antaisi.
Mielestäni rangaistuksen pelko ei ole hyvä lähtökohta auttamiselle. Oikeastaan rangaistuksen pelko ei ole hyvä lähtökohta yhtään millekään. Se, että pelätään helvettiä ja VAIN sen takia kiroillen tarjotaan apua on jokseenkin kaksinaismoraalista. Samoin se, että taivaspisteiden toivossa tarjotaan apua, ei mielestäni edusta HYVYYTTÄ, vaan tavallista liiketoimintaa.
Osa ihmisistä on ammattiauttajia. Heille maksetaan palkkaa siitä, että he auttavat toisia. Usein palkan määrä on sidonnainen palvelun laatuun. Uskoisin kuitenkin, että taustalla on jokin muukin motivaatio kuin vain rahan saanti. Tuskin palomiehet menevät terveytensä kaupalla sammuttamaan tulipaloa vain sen vuoksi, että heille tarjotaan siitä rahallinen korvaus. Tosin, jos tämä rahallinen korvaus on naurettavan pieni, niin voipi olla, että harvempi päättäisi elättää perheensä tällaisella auttamisella. Perheen elättäminenkin on eräänlaista auttamista. Useimmilla lienee melkoinen velvollisuuden tunne auttaa omaa jälkikasvuaan pärjäämään tässä maailmassa.
Ehkäpä yleisin auttamisen syy on se, että itselle tulee hyvä mieli. Kun joku kiittää minua, niin tiedän, että apuani arvostettiin ja lievä euforia iskee. Se, että näen kuinka yhteiskuntatoverini tulee iloiseksi minun työpanokseni johdosta, kohottaa mielialaani. Jos apuani ei arvosteta, niin siitä ei useinkaan seuraa hyvänolon tunnetta, vaan lähinnä vittuuntumista. Aina ei kuitenkaan tarvitse suoraan nähdä, miten iloseksi avunsaaja tulee. Ehkpä iloisuuden kuvittelu tuottaa paremman tunteen, kuin sen aito havaitseminen. Jos vaikkapa tungen rahaa lastensairaalan tilille, niin ei minun tarvitse nähdä uutiskuvia virnistelevistä lapsosista. Pystyn kyllä ihan hyvin kuvittelemaan, miten sairaat lapset innostuvat, kun osastolle tupsahtaa uusi pelikone. Ja taas on oma mielikin pirteämpi.
Toisaalta voidaan hieman syyllistäen ajatella, että voisihan itsellekin käydä samoin. Mitäs, jos minutkin huomenna irtisanotaan ja heti perään todetaan, että on syöpä, sekä kaikenkukkuraksi vaimo päättää lähteä komeamman kaverin matkaan. Ihan mahdollista, että näin voisi sattua kelle tahansa, jopa minulle (joskaan en ole naimisissa). Jos vastaan tupsahtaa tällainen henkilö, niin kyllähän sitä ajattelee, että apu on 'ansaittu'. Eihän kyseinen henkilö omin tahdoin tilaansa ole aiheuttanut. Kuta kuinkin tällä perusteella monet varmaan mielellään pistävät veroeuroja sosiaalipalveluihin. Toki taas voidaan ajatella välillisesti itseään ja pohtia, että mitähän sitten käy, kun pohjalle pudonnut kansalainen tupsahtaa pimeällä kujalla veitsen kanssa juuri minua vastaan. Auttamalla näitä heikko-osaisia piennenetään todennäköisyyttä, että syrjäytyneen (väkivalta)rikollisuus kohdistuisi juuri itseensä.
Epäonnisen auttaminen on usein ymmärrettävää, mutta ehdoin tahdoin oman elämänsä tuhonnutta henkilöä kohtaan ei välttämättä kohdistu sympatiaa. Kyllähän aikuinen ihminen (ja mielestäni kyllä jo 15-vuotiaskin) sen verran hyvin ymmärtää tekojensa seurauksia, että pohjalle putoamisesta ei juurikaan voi syyttää esimerksiki yhteiskuntaa. Kasvotonta massaa on usein helppo syyllistää. Valitettavasti tämä massa kuitenkin muodostuu yksilöistä, joista muutama on aina vastuussa yhteiskunnan tilasta. Syyttämällä toisia, heiltä tuskin saa apua, ainakaan vapaaehtoisesti. Jos henkilö taas pakotetaan antamaan apua, niin hän tuskin saa siitä kovinkaan hyvää mieltä itselleen. Jos motivaatio on heikko, niin se useimmiten näkyy myös palvelun laadussa ja määrässä.
Pienellä vaivalla on siis helppo auttaa muita, mutta mitäs sitten, kun pieni vaiva ei enää riitä? Suolan ojentaminen on usein vaivatonta, mutta jos aletaankin vaatimaan, että lisäksi olisi mukava saada myös jälkiruoka-annos, eikä olisi pahitteeksi, jos siinä sivussa joku hoitaisi tiskitkin. Onkohan oma lievä hyvä mieli kaiken auttamiseen tarvittavan vaivan arvoista? Onko avunsaajan arvostus todellakin niin suuri, että sitä hymyssäsuin on iloinen, että saa tarjota apua? "Kiittämättömyys on vaivan palkka..."
Sen lisäksi, että vapaaehtoista (tai pakotettua) apua ei osata arvostaa, niin aina löytyy myös niitä veijareita, jotka haluavat myöskin käyttää systeemiä hyväksi. "Pieni vilppi on ok, mitäs jättivät sääntöhin aukon. Eihän se haittaa, kunhan ei kiinni jää." Toisille tarjotusta avusta on hyvä ottaa pikkaisen välistä. Valitettavasti tämä syö auttamishalua. Epäuskoisena en oikein enää viitsi rahojani suosiolla luovuttamaan, ellen ole varma, että apu menee täydellä teholla perille. Jos kitkan ansiosta rahasta häviää 80% matkalla, niin jokuhan siinä tekee hyvää tienestiä ilmaisella rahalla. Koen erittäin ikävänä, että minut viellä pakotetaan laittamaan rahaa moiseen touhuun.
Ikävänä koen myös sen, että vaikka raha menisikin perille, niin sillä ei ole toivottua vaikutusta. Onko järkeä lähettää iso läjä ruokapaketteja nälkää näkeville, kun seuraavana vuonna tilanne on taas sama. Ruokapaketit on syöty ja taas on nälkä. Kustannustehokkuuden kannalta tämä ei ole fiksua ja auttamisessahan on kyse juuri kustannustehokkuudesta. Onhan tietenkin niitäkin, jotka ovat valmiita uhraamaan oman hyvinvoinnin toisten hyvinvoinnin takaamiseksi, mutta nämä henkilöt ovat harvassa. Arvostan kyllä suuresti vapaaehtoistyöntekijöitä, kunhan eivät sitten ole penäämässä omasta uhrauksesta syntyneitä kuluja muilta. Monet syyttelevät toisia, kun nämä eivät tahdo auttaa. Näin ei yleensä oikeasti ole. Toiset vaan haluavat auttaa pienemmillä resursseilla. Sen sijaan, että paheksumalla kiristettäisiin toisia auttamaan, voisi näyttää hyvää esimerkkiä ja uhrautua auttamaan itse enemmälti. Usein teot nimittäin puhuvat paremmin kuin sanat.
Loppukaneettina täytyy ilmaista lievä ärsyyntyminen heitä kohtaan, jotka paheksuvat minua ja iloissaan ovat auttamassa vähäosaisia... antamalla heille minun rahojani ja saaden palkkansa minun veroeuroistani.
-PYO
lauantai 16. toukokuuta 2009
Olen sanaton...
Satuinpa tässä selailemaan vähän internetiä ja törmäsin tällaiseen linkkiin (16.5.2009). Yleensä pystyn kyllä sanomaan edes jotain, mutta tuota kahdelta kuukaudelta kertynyttä 287 tapahtuman listaa selatessa olen totaalisen ymmälläni. Osaako joku minua sivistyneempi henkilö selittää selvällä suomen kielellä, mistä on oikein kyse?
287 yksittäistapauksesta kenties?
-PYO
ps. lainaus samaiselta sivustolta:
"In 2007 Islam and Judaism's holiest holidays overlapped for 10 days. Muslims racked up 397 dead bodies in 94 terror attacks across 10 countries during this time... while Jews worked on their 159th Nobel Prize."
287 yksittäistapauksesta kenties?
-PYO
ps. lainaus samaiselta sivustolta:
"In 2007 Islam and Judaism's holiest holidays overlapped for 10 days. Muslims racked up 397 dead bodies in 94 terror attacks across 10 countries during this time... while Jews worked on their 159th Nobel Prize."
perjantai 15. toukokuuta 2009
Junasta paiskaaminen ja sieppausväite
Viime aikoinani olen 'kauhuissani' saanut lukea, kuinka 8-vuotias tyttö paiskattiin junasta. Niille, jotka eivät tapausta tiedä, niin ei hätää; Juna ei ollut liikkeessä ja tyttö ei saanut minkäänlaisia vahinkoja. Vahinkojen vähyys johtuu tietojen mukaan selässä olleesta repusta. Ilmeisesti vanhustenkin kannattaisi laittaa reppu selkään talviliukkailla, ettei suurempia vahinkoja pääsisi syntymään. Hieman ihmetyttää, miksi vahingoittumaton 8-vuotias tarvitsee edes apua päästääkseen ylös. Yleensähän tuonikäiset ovat ketteriä kuin apinat, korjaan akrobaatit. Tästä järkyttävästä tapahtumasta, josta on tehty rikosilmoitus, on nyt kulunut pari päivää, eikä poliisi ole löytänyt asialle todistajia.
Se mikä tästä tapahtumasta tekee merkittävän, on tietenkin se, että tyttö oli somali ja mies oli heittänyt rasistisen kommentin: "Mene pois mun edestä senkin pieni apina". Ihmisiä tönitään nurin päivittäin. Itse olin tuon ikäisenä hädin tuskin yli 20 kiloinen (eli tavattoman pienikokoinen) ja kyllä siinä tuli mentyä nurin, jos vähän johon kuhun sattui törmäämään. Eipä tullut mieleenikään tehdä asiasta rikosilmoitusta, mutta toisaalta minut olisi vain 'tönitty nurin', kun ao. tyttö 'paiskattiin junasta'. Väkivaltaurheilua harrastaneena ja ihmisiä paiskoneena, voisin muuten huomauttaa, että jos aikuinen mies oikeasti paiskaa lapsen junasta asemalaiturille, niin ei siinä mikään kevlaristakaan tehty reppu juurikaan suojaa ruhjeilta.
HS:n keskustelukommenteissa vähän väliä toistuu toive, että moinen rasistinen rikos rankaistaisiin ankarimman mukaan. Kaikki ei-rasistiset pahoinpitelyt voidaan toki painaa villaisella, mutta tämä tapaus onkin jo niin törkeä, että joku päivitteli, kun Suomen oikeuskäytäntö on niin heppoinen, että tekijä arvatenkin selviää ilman linnareissua. Jos otetaan hieman happea ja katsotaan, mitä pahimmillaankin tapahtui: Mieshenkilö työntää tahallaan lapsen ulos junasta ja haukkuu tätä + Lapsi selviää vammoitta. Enpä kyllä millään näe, miksi tästä tapauksesta pitäisi linnaa antaa. Enkä edes näe, miksi tästä ylipäätänsä pitäisi sen kummemmin ilmoittaa edes poliisille. Ehkä siinä tapauksessa, että tekijä oikeasti olisi töninyt lapsen ulos junasta ja sen jälkeen polkenut tätä saappaallaan, niin että lapsi olisi saanut edes lieviä vammoja. Voi sitä syytteiden määrää, jos jokainen tuuppaisu, töniminen ja 'paiskaus' päätyisi poliisin tutkittavaksi.
Mutta sitten itse päivän puheenaiheeseen, vaunuissa olleen lapsen kidnappausyritykseen. Iltalehden mukaan isoäiti oli lastenrattaiden kanssa, kun kolme miestä tulee ja kaappaa vaunut. Tietojen mukaan isoäiti kamppaili miehiä vastaan ja nämä pakenivat huomattuaan lähistöllä vartijat. Iltasanomien versiossa puhutaan sieppausväitteestä ja todistajien puutteesta.
Kummallista, että itsestään rauennut tuuppaisutilanne(väite) on merkittävä rikos, mutta sattumalta purkautunut kaappausyritys(väite) on vain pikkujuttu. Vaikka en lapsia omaakaan, niin mielestäni on hirvittävää, että joukko miehiä tulee kaappaamaan vanhukselta vaunuissa olevan pienokaisen. Kuten sanottua, tahallista ja tahatonta tönimistä tapahtuu päivittäin ja tyttö selvisi vammoitta. Lapsen kaappaaminen on harvinaista, eikä missään mainittu, että vanhus olisi selvinnyt vammoitta (joskin näin oletan kuitenkin tapahtuneen). Tapahtuma jäi vain yritykseksi, joten on turha jossitella ja pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos teko olisi onnistunut.
Molemmissa tapauksissa täytyy kuitenkin hieman kummastella poliisin tehottomuutta. Turvakameroiden kanssa tekemisissä olleena voinen sanoa, että ei kyllä mene montakaan minuuttia siihen, että saadaan onko tilanne tallentunut kameroille vaiko eikö. Eri asia sitten onkin, että pystytäänkö tallenteesta sanomaan mitään suuntaan tai toiseen. Toisaalta, parempi ensin tutkia kunnolla ja vasta sitten hutkia. Eipä minunkaan oikeastaan näistä aiheista kannattaisi mitään kirjoitella, kun en paikalla ole ollut, eikä tarkkaa selontekoa ole tarjoilla. Hyvä vaan, että molemmissa tapauksissa selvittiin ilman suurempia seurauksia.
Ehkäpä hiljennyn odottamaan tarkempia tietoja ja uusia rikoksia, joita näemmä väistämättä tässäkin maassa päivittäin tapahtunee.
-PYO
ps. Sieppausväitteen tekijät muuten olivat em. lähteiden mukaan tummia ulkomaalaisperäisiä. Mutta jätän sen tässä mainitsematta, etten leimaantuisi rasistiksi.
Se mikä tästä tapahtumasta tekee merkittävän, on tietenkin se, että tyttö oli somali ja mies oli heittänyt rasistisen kommentin: "Mene pois mun edestä senkin pieni apina". Ihmisiä tönitään nurin päivittäin. Itse olin tuon ikäisenä hädin tuskin yli 20 kiloinen (eli tavattoman pienikokoinen) ja kyllä siinä tuli mentyä nurin, jos vähän johon kuhun sattui törmäämään. Eipä tullut mieleenikään tehdä asiasta rikosilmoitusta, mutta toisaalta minut olisi vain 'tönitty nurin', kun ao. tyttö 'paiskattiin junasta'. Väkivaltaurheilua harrastaneena ja ihmisiä paiskoneena, voisin muuten huomauttaa, että jos aikuinen mies oikeasti paiskaa lapsen junasta asemalaiturille, niin ei siinä mikään kevlaristakaan tehty reppu juurikaan suojaa ruhjeilta.
HS:n keskustelukommenteissa vähän väliä toistuu toive, että moinen rasistinen rikos rankaistaisiin ankarimman mukaan. Kaikki ei-rasistiset pahoinpitelyt voidaan toki painaa villaisella, mutta tämä tapaus onkin jo niin törkeä, että joku päivitteli, kun Suomen oikeuskäytäntö on niin heppoinen, että tekijä arvatenkin selviää ilman linnareissua. Jos otetaan hieman happea ja katsotaan, mitä pahimmillaankin tapahtui: Mieshenkilö työntää tahallaan lapsen ulos junasta ja haukkuu tätä + Lapsi selviää vammoitta. Enpä kyllä millään näe, miksi tästä tapauksesta pitäisi linnaa antaa. Enkä edes näe, miksi tästä ylipäätänsä pitäisi sen kummemmin ilmoittaa edes poliisille. Ehkä siinä tapauksessa, että tekijä oikeasti olisi töninyt lapsen ulos junasta ja sen jälkeen polkenut tätä saappaallaan, niin että lapsi olisi saanut edes lieviä vammoja. Voi sitä syytteiden määrää, jos jokainen tuuppaisu, töniminen ja 'paiskaus' päätyisi poliisin tutkittavaksi.
Mutta sitten itse päivän puheenaiheeseen, vaunuissa olleen lapsen kidnappausyritykseen. Iltalehden mukaan isoäiti oli lastenrattaiden kanssa, kun kolme miestä tulee ja kaappaa vaunut. Tietojen mukaan isoäiti kamppaili miehiä vastaan ja nämä pakenivat huomattuaan lähistöllä vartijat. Iltasanomien versiossa puhutaan sieppausväitteestä ja todistajien puutteesta.
Kummallista, että itsestään rauennut tuuppaisutilanne(väite) on merkittävä rikos, mutta sattumalta purkautunut kaappausyritys(väite) on vain pikkujuttu. Vaikka en lapsia omaakaan, niin mielestäni on hirvittävää, että joukko miehiä tulee kaappaamaan vanhukselta vaunuissa olevan pienokaisen. Kuten sanottua, tahallista ja tahatonta tönimistä tapahtuu päivittäin ja tyttö selvisi vammoitta. Lapsen kaappaaminen on harvinaista, eikä missään mainittu, että vanhus olisi selvinnyt vammoitta (joskin näin oletan kuitenkin tapahtuneen). Tapahtuma jäi vain yritykseksi, joten on turha jossitella ja pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos teko olisi onnistunut.
Molemmissa tapauksissa täytyy kuitenkin hieman kummastella poliisin tehottomuutta. Turvakameroiden kanssa tekemisissä olleena voinen sanoa, että ei kyllä mene montakaan minuuttia siihen, että saadaan onko tilanne tallentunut kameroille vaiko eikö. Eri asia sitten onkin, että pystytäänkö tallenteesta sanomaan mitään suuntaan tai toiseen. Toisaalta, parempi ensin tutkia kunnolla ja vasta sitten hutkia. Eipä minunkaan oikeastaan näistä aiheista kannattaisi mitään kirjoitella, kun en paikalla ole ollut, eikä tarkkaa selontekoa ole tarjoilla. Hyvä vaan, että molemmissa tapauksissa selvittiin ilman suurempia seurauksia.
Ehkäpä hiljennyn odottamaan tarkempia tietoja ja uusia rikoksia, joita näemmä väistämättä tässäkin maassa päivittäin tapahtunee.
-PYO
ps. Sieppausväitteen tekijät muuten olivat em. lähteiden mukaan tummia ulkomaalaisperäisiä. Mutta jätän sen tässä mainitsematta, etten leimaantuisi rasistiksi.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Afganibordelli
Suomen valtio on rahoittanut Afganilaista vankilaa, jota on käytetty ihmiskauppaan. Veronmaksaja olen suorastaan iloinen, että rahojani ei käytetä täällä terveydenhuoltoon tai vanhustenhoitoon, tai koulutukseen, tai kulttuuriin, tai rikollisuuden ehkäisyyn, tai, tai, tai... Kyllä täällä omassa perälässämmekin käyttökohteita löytyy yllin kyllin. Miksi rahoitetaan ulkomaalaista vankilaa? Ilmeisesti Afganistanin heikko taloudellinen tilanne on johtanut siihen, että heillä ei ole varaa kustantaa omaa rikollisten sijoutuspaikkaa, jolloin rikas Suomi syytää varojansa tällaiseen avustukseen. Eikö Afganistanista muka löydy parempaa rahoituskohdetta, kuten vaikkapa sairaala tai koulu? Tosin uutisen mukaan "moni muukin Suomen rakennushankkeista Afganistanissa on mennyt pieleen". Loistavaa! Arvatenkin ratkaisuksi todetaan se, että pitää laittaa enemmän rahaa haisemaan, kun vähäinen määrä ei tuota haluttua tulosta.
Olipa kohde mikä hyvänsä, niin eikö kannattaisi hiukan katsoa miten se raha siellä päässä käytetään? Muistuupa mieleeni parin vuoden takainen mallisuoritus EU-varojen käytöstä. Raha on resurssi ja kun se käytetään yhteen kohteeseen, niin se on silloin pois jostain toisesta kohteesta. Vekkulia tässä on myös se, että jos yhtä rahaa (Esimerkiksi Suomen antama lahjoitus/tuki) käytetään tiettyyn kohteeseen, niin kyseiseen kohteeseen ei tarvitse käyttää toista rahaa. Eli, jos Suomi tukee sairaalatoimintaa, esim. toimittamalla Afganistaniin lääkkeitä, niin Afganistanin ei tarvitse käyttää verovarojaan lääkkeisiin, vaan he voivat käyttää verovaransa vankila/bordelli toimitiloihin. Tosin taas tarvitaan valvontaa, että lääkkeet menevät oikeasti sairaiden hoitoon, eivätkä palaa Suomen kaduille diilereiden kauppatavaraksi.
Rahan syytäminen kaukomaille, ja varsinkin sellaisiin maihin, joissa viranomaisvalvonta on melkoisen heikkoa, ei ole kovinkaan viisasta. Suomesta käsin valvominen on ongelmallista ja jos jokin menee metsään, niin syyllisten kiinnisaaminen on vaikeaa ja tilanteen korjaaminen hankalaa. Jos valvontaa ei voida kunnolla harrastaa, ei ole mitään takeita, että raha oikeasti menee hyötykäyttöön. Voidaan toki lähteä siitäkin, että harrastetaan hakuammuntaa ja toivotaan, että jokin tuettu kohde alkaisi tuottamaan vahingossa jotakin. Koska raha ei vieläkään kasva puussa, niin tässä ei ole paljoa järkeä. Ulkomaille(kin) syydettävä raha tulisi käyttää sellaisiin kohteisiin, joista voidaan olla varmoja, että niistä on selkeää hyötyä. Se, että esimerkiksi pitkällä tähtäimellä siitä olisi myös Suomelle hyötyä, on tietenkin vain plussaa. Ja tosiaan, selkeää hyötyä, ei ehkä-hyötyä tai vähä-hyötyä.
Vaikka humanitäärisestä avusta ei Suomelle ole välillistäkään hyötyä, niin kyllä sitä mielestäni tulisi kohtuudella harrastaa. Maailmassa on kuitenkin miljoonia huono-osaisia, eikä verorahoillani todellakaan voida auttaa heitä jokaista. Helpointa (ja täten halvinta) on auttaa lähimmäisiä. Tämä tarkoittaa siis oman maan heikko-osaisia. On jokseenkin kieroa, että Suomalaisia yrityksiä verotetaan niin pahasti, että he haluavat siirtää toimintansa Kiinaan ja samalla näillä verorahoilla tuetaan Kiinalaisia, ettei heidän tarvitsi käyttää lapsityövoimaa. Samalla täällä väki syrjäytyy, ammuskelee koululaisia, tappaa itsensä alkoholilla ja potee masennusta töissä. Se, että elintasomme on korkea, ei tarkoita sitä, että täällä olisi asiat kunnossa tai ihmisten olisi hyvä elää. Elintason ylläpito vaatii myös kustannuksia ja nämä kustannukset ovat suuria.
Rahaa tulisi käyttää harkiten. Tulisi miettiä, minne sitä kannattaa sijoittaa ja osa ehkä kannattaa laittaa säästöön pahan päivän varalle. Tämä ei ehkä koske ökyrikkaita, mutta Suomen valtio tuskin on ökyrikas, jos se joutuu ottamaan lainaa ja tekemään leikkauksia. Voidaankin hieman ihmetellä, miksi Suomi ottaa lainaa ja antaa osan rahasta pois ulkomaille. Toki erilaisiin kriisitilanteisiin tulisi yhteisöllisyyden nimissä antaa tukea. Esimerkiksi kaukoidässä taannoin riehunut Tsunami tai hiljattain Italiassa ollut maanjäristys olivat täysin väestöstä riippumattomia tapahtumia ja kaikki apu varmasti oli tervetullut, joskin Italialaiset mieluusti halusivat tulla toimeen omillaan, ilman muiden apua. Vaikka pidän Italialaista ylpeyttä jokseenkin epämiellyttävänä piirteenä, niin tällaisena se kuitenkin saisi tarttua muihinkin heikko-osaisiin. Sen sijaan, että näytetään kurjalta ja seistään koura ojossa, voitaisiin ottaa itseään niskasta kiinni ja nousta omin avuin seisomaan. Hidastahan se on ja tuen avulla onnistuu paremmin, mutta jos omasta päästä ei lähde mitään parantumisen tahtoa, niin hukkaanhan parantumiseen käytetyt varat menevät. Huonon tilanteen ylläpitäminen ei hyödytä ketään. Tulisi varmistaa, että rahalla saadaan tilanne korjattua, niin ettei huomenna tarvitsisi lähettää lisää rahaa. Tällaiseen tuhlailuun ei Suomella oikeasti ole varaa.
Palaanpa pikaisesti vielä tuohon alussa viitattuun uutiseen, koska tapahtumaan liittyy naisten pakottaminen prostituutioon. Tekona tämä on törkeää. Nyt, kun asiaa hieman tarkemmin ajattelin, niin melkoisesti ylittää ymmärrykseni. Ensinnäkään en millään jaksa uskoa, että nainen menisi omin tahdoin vankilaan, että voisi harjoittaa prostituutiota. Eli vapaaehtoisuudesta tuskin on kyse. Toisekseen en usko, että vankina oleva nainen saa kovinkaan hellää kohtelua kyseisessä paikassa. Tässä tapauksessa kyseessä on siis todellakin liikkumavapaudeltaan rajoitettu henkilö tiukassa valvonnassa, eikä mikään passiton ja kielitaidoton kotiorja (näitä vähättelemättä). Se, että kaikki tämä tapahtuu osin lain suomin turvin, eli vartijoilla on oikeus pitää vangit lukkojen takana, on täysin epäeettistä. Suomalaisena veronmaksajana ja täten tuon toiminnan tietämättömänä tukijana vaadin, että syylliset pannaan tilille korkeinta tahoa myöten. Vaadin myös, että uhreille maksetaan tuntuvat korvaukset kärsimyksestä. Luonnollisesti nämä korvaukset eivät ole lähtöisin Suomen tuista, eli minun veroeuroistani, vaan rikollisen toiminnan pyörittäijiltä, ketä sitten lienevätkään. Vaadin myös, että rikollisjärjestö palauttaa minun varani takaisin, mieluiten korkojen kera. Pistää suorastaan vihaksi, että joku on saavuttanut etua minun rahoillani ja kiinnijäädessään häneltä ei otettaisi tuota etua pois. Pitäisikö minun vain painaa asia villaisella ja unohtaa rahani, jotka 'halusin' käytettävän Afganistanin yleisen turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitoon?
Lopuksi täytyy ihmetellä, että missä ovat nyt ne kukkahattutädit ja feministit, kun heitä oikeasti tarvittaisiin? Sen sijaan, että heittelevät sensuuria internettiin ja päivittelevät naisten heikkoa asemaa työelämässä, niin voisivat käydä vähän Afganistanissa pistämässä vankiloita inhimilliseen kuntoon. Siellä naiset kärsivät oikeasti ja jonkin sortin hyvinvointityöryhmälle olisi oikeasti tarvetta, siis aikuisten oikeasti.
-PYO
Olipa kohde mikä hyvänsä, niin eikö kannattaisi hiukan katsoa miten se raha siellä päässä käytetään? Muistuupa mieleeni parin vuoden takainen mallisuoritus EU-varojen käytöstä. Raha on resurssi ja kun se käytetään yhteen kohteeseen, niin se on silloin pois jostain toisesta kohteesta. Vekkulia tässä on myös se, että jos yhtä rahaa (Esimerkiksi Suomen antama lahjoitus/tuki) käytetään tiettyyn kohteeseen, niin kyseiseen kohteeseen ei tarvitse käyttää toista rahaa. Eli, jos Suomi tukee sairaalatoimintaa, esim. toimittamalla Afganistaniin lääkkeitä, niin Afganistanin ei tarvitse käyttää verovarojaan lääkkeisiin, vaan he voivat käyttää verovaransa vankila/bordelli toimitiloihin. Tosin taas tarvitaan valvontaa, että lääkkeet menevät oikeasti sairaiden hoitoon, eivätkä palaa Suomen kaduille diilereiden kauppatavaraksi.
Rahan syytäminen kaukomaille, ja varsinkin sellaisiin maihin, joissa viranomaisvalvonta on melkoisen heikkoa, ei ole kovinkaan viisasta. Suomesta käsin valvominen on ongelmallista ja jos jokin menee metsään, niin syyllisten kiinnisaaminen on vaikeaa ja tilanteen korjaaminen hankalaa. Jos valvontaa ei voida kunnolla harrastaa, ei ole mitään takeita, että raha oikeasti menee hyötykäyttöön. Voidaan toki lähteä siitäkin, että harrastetaan hakuammuntaa ja toivotaan, että jokin tuettu kohde alkaisi tuottamaan vahingossa jotakin. Koska raha ei vieläkään kasva puussa, niin tässä ei ole paljoa järkeä. Ulkomaille(kin) syydettävä raha tulisi käyttää sellaisiin kohteisiin, joista voidaan olla varmoja, että niistä on selkeää hyötyä. Se, että esimerkiksi pitkällä tähtäimellä siitä olisi myös Suomelle hyötyä, on tietenkin vain plussaa. Ja tosiaan, selkeää hyötyä, ei ehkä-hyötyä tai vähä-hyötyä.
Vaikka humanitäärisestä avusta ei Suomelle ole välillistäkään hyötyä, niin kyllä sitä mielestäni tulisi kohtuudella harrastaa. Maailmassa on kuitenkin miljoonia huono-osaisia, eikä verorahoillani todellakaan voida auttaa heitä jokaista. Helpointa (ja täten halvinta) on auttaa lähimmäisiä. Tämä tarkoittaa siis oman maan heikko-osaisia. On jokseenkin kieroa, että Suomalaisia yrityksiä verotetaan niin pahasti, että he haluavat siirtää toimintansa Kiinaan ja samalla näillä verorahoilla tuetaan Kiinalaisia, ettei heidän tarvitsi käyttää lapsityövoimaa. Samalla täällä väki syrjäytyy, ammuskelee koululaisia, tappaa itsensä alkoholilla ja potee masennusta töissä. Se, että elintasomme on korkea, ei tarkoita sitä, että täällä olisi asiat kunnossa tai ihmisten olisi hyvä elää. Elintason ylläpito vaatii myös kustannuksia ja nämä kustannukset ovat suuria.
Rahaa tulisi käyttää harkiten. Tulisi miettiä, minne sitä kannattaa sijoittaa ja osa ehkä kannattaa laittaa säästöön pahan päivän varalle. Tämä ei ehkä koske ökyrikkaita, mutta Suomen valtio tuskin on ökyrikas, jos se joutuu ottamaan lainaa ja tekemään leikkauksia. Voidaankin hieman ihmetellä, miksi Suomi ottaa lainaa ja antaa osan rahasta pois ulkomaille. Toki erilaisiin kriisitilanteisiin tulisi yhteisöllisyyden nimissä antaa tukea. Esimerkiksi kaukoidässä taannoin riehunut Tsunami tai hiljattain Italiassa ollut maanjäristys olivat täysin väestöstä riippumattomia tapahtumia ja kaikki apu varmasti oli tervetullut, joskin Italialaiset mieluusti halusivat tulla toimeen omillaan, ilman muiden apua. Vaikka pidän Italialaista ylpeyttä jokseenkin epämiellyttävänä piirteenä, niin tällaisena se kuitenkin saisi tarttua muihinkin heikko-osaisiin. Sen sijaan, että näytetään kurjalta ja seistään koura ojossa, voitaisiin ottaa itseään niskasta kiinni ja nousta omin avuin seisomaan. Hidastahan se on ja tuen avulla onnistuu paremmin, mutta jos omasta päästä ei lähde mitään parantumisen tahtoa, niin hukkaanhan parantumiseen käytetyt varat menevät. Huonon tilanteen ylläpitäminen ei hyödytä ketään. Tulisi varmistaa, että rahalla saadaan tilanne korjattua, niin ettei huomenna tarvitsisi lähettää lisää rahaa. Tällaiseen tuhlailuun ei Suomella oikeasti ole varaa.
Palaanpa pikaisesti vielä tuohon alussa viitattuun uutiseen, koska tapahtumaan liittyy naisten pakottaminen prostituutioon. Tekona tämä on törkeää. Nyt, kun asiaa hieman tarkemmin ajattelin, niin melkoisesti ylittää ymmärrykseni. Ensinnäkään en millään jaksa uskoa, että nainen menisi omin tahdoin vankilaan, että voisi harjoittaa prostituutiota. Eli vapaaehtoisuudesta tuskin on kyse. Toisekseen en usko, että vankina oleva nainen saa kovinkaan hellää kohtelua kyseisessä paikassa. Tässä tapauksessa kyseessä on siis todellakin liikkumavapaudeltaan rajoitettu henkilö tiukassa valvonnassa, eikä mikään passiton ja kielitaidoton kotiorja (näitä vähättelemättä). Se, että kaikki tämä tapahtuu osin lain suomin turvin, eli vartijoilla on oikeus pitää vangit lukkojen takana, on täysin epäeettistä. Suomalaisena veronmaksajana ja täten tuon toiminnan tietämättömänä tukijana vaadin, että syylliset pannaan tilille korkeinta tahoa myöten. Vaadin myös, että uhreille maksetaan tuntuvat korvaukset kärsimyksestä. Luonnollisesti nämä korvaukset eivät ole lähtöisin Suomen tuista, eli minun veroeuroistani, vaan rikollisen toiminnan pyörittäijiltä, ketä sitten lienevätkään. Vaadin myös, että rikollisjärjestö palauttaa minun varani takaisin, mieluiten korkojen kera. Pistää suorastaan vihaksi, että joku on saavuttanut etua minun rahoillani ja kiinnijäädessään häneltä ei otettaisi tuota etua pois. Pitäisikö minun vain painaa asia villaisella ja unohtaa rahani, jotka 'halusin' käytettävän Afganistanin yleisen turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitoon?
Lopuksi täytyy ihmetellä, että missä ovat nyt ne kukkahattutädit ja feministit, kun heitä oikeasti tarvittaisiin? Sen sijaan, että heittelevät sensuuria internettiin ja päivittelevät naisten heikkoa asemaa työelämässä, niin voisivat käydä vähän Afganistanissa pistämässä vankiloita inhimilliseen kuntoon. Siellä naiset kärsivät oikeasti ja jonkin sortin hyvinvointityöryhmälle olisi oikeasti tarvetta, siis aikuisten oikeasti.
-PYO
tiistai 17. helmikuuta 2009
Mediamanipulaatio
Törmäsinpä tuossa sattumalta mielenkiintoiseen kuvaan. Siinä vertaillaan Ylen ja MTV3:n uutisia samasta aiheesta. Aiheena on Saksassa tapahtunut poliisien ja mielenosoittajien välinen yhteenotto. Ylen uutisesta ymmärtäisi, että äärikoikeistolaiset uusnatsit ovat riehuneet poliisien kanssa, mutta MTV3:n uutisesta voisi päätellä, että kyseessä on vasemmistoanarkistit. (Lisäksi toisessa uutisessa mainitaan, että maailmansodan aikaisessa kaupunkipommituksessa olisi kuollut n. 25000 ihmistä, toisessa luku taas on 20000, mutta neljäs/viidesosa sinne tai tänne, eihän kyseessä ole kuin ihmisiä...)
Enpä ota sen enempää kantaa, mikä on tilanteen oikea laita, mutta ihmettelen, miten on mahdollista, että samasta asiasta saadaan näin erilaiset tarinat. Jos aviopari kännispäissään riehuu kotonaan, saadaan varmasti erilaiset tarinat mieheltä ja vaimolta, eikä tarkkaa varmuutta saada, jos paikalla ei ole ollut muita. Em. uutisessa paikalla on kuitenkin ollut tuhansia ihmisiä ja todennäköisesti median edustajiakin todistamassa tapahtumaa, joten pitäisi olla melko selkeää, kuinka monta osapuolta rähinöihin osallistui.
Journalismiin, kuten oikeastaan mihin tahansa muuhunkin alaan, pätevät tietyt lait ja väljemmät eettiset säännöt. Journalistien liiton sivuilta löytyy journalistiseen työhön liittyviä ohjeita. Esimerkiksi "Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen", "Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin - myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu" ja "Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus". Ihan järkeenkäypiä ohjeita, mutta kuinka usein näitä päivittäin rikotaan? Enkä nyt tarkoita jotain pientä limukerhon harrastelehteä vaan valtakunnallisia ja puolueettomia tietolähteitä, joista päivittäin ihmiset imevät itseensä roppakaupalla ajankohtaista tietoa.
Mitä yleensä voidaan pitää luotettavana tai puolueettomana? Eipä oikeastaan mitään. Lähdekritiikkiä tulee olla ja tietoja tulee varmistaa eri paikoista. Nykyään on vaikea uskoa enää mihinkään, mutta samalla tietoa tulee joka tuutista ja ainakaan minulla ei ole aikaa ruveta tarkastelemaan kriittisesti jokaista vastaantulevaa uutista.
Jos luen uutisia päivittäin tietystä lähteestä, niin minulle muodostuu kyseisen lähteen luoma kuva maailmasta. Jos kyseinen kuva ei vastaa ihan todellisuutta, niin maailmankuvanikaan ei vastaa todellisuutta. Puolustuksena voisin sanoa, että asioiden todellinen mallintaminen on mahdotonta. Enhän minäkään tällä kirjoituksella voi luoda täysin paikkaansapitävää kuvaa median käyttäytymisestä. Tietyllä tasolla esimerkiksi uutisointiin pitää luottaa ja usein pieni sisäinen ääni herää, jos uutinen ei kuulosta todenmukaiselta. Täysin päättömät jutut yleensä voinee ohittaa siltä istumalta, mutta melkoisen realistiset epäeettisesti kirjoitetut uutiset menevät kyllä läpi, kun resurssien puutteen takia seula on pidettävä väljänä.
Luulisi, että valtakunnallinen media ei voisi näkyvyytensä ja markkina-asemansa takia toimia epäeettisesti. Luulisi, että verorahoilla tuettava media olisi puolueettomampi kuin sponsorirahalla pyörivä media. Luulisi, että missä tahansa työssä epäeettinen tai rikollinen toiminta johtaisi vaikeuksiin tulevaisuudessa alalla toimimissa. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan, kun lähes päivittäin voi lukea uutisen, joka kuvastaa tilanteen enemmän tai vähemmän todellisuudesta poikkeavalla tavalla. On toki kohtuutonta vaatia, että päätoimittaja lukisi ajatuksella jokaisen jutun, sekä tarkistaisi kaikki lähteet, että voisi kantaa vastuun lehden sisällöstä, mutta mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia, että jälkikäteen ammattitoimittajaa rangaistaan siitä, ettei ole toiminut asiallisella tavalla. Nykyään vaan on niin, että vähän joka puuhassa saa töpeksiä ruhtinaallisesti, ennenkuin se edes ketään kiinnostaa ja mahdolliset seuraamukset ovat melkoisen minimaalisia. (Tosin joissain hommissa inhimillinen erehdys ajaa henkilön suoraan velkahelvettiin).
Jokaisella ihmisellä on mielipiteitä ja lähes jokaiseen asiaan ihmisellä on ennalta tietty näkemys. On inhmillistä, että henkilön maailmankatsomus vaikuttaa hänen toimiinsa. Sille nyt vaan ei voi mitään. Tosin henkilö voi yrittää olla mahdollisimman puolueeton ja tarvittaessa todeta, ettei ole jäävi käsittelemään asiaa. Tämä koskee toki muitakin aloja kuin journalismia, kuten vaikkapa tieteellistä tutkimusta. Niin tieteessä kuin journalismissa myös huolimattomuudesta tai väärinymmärryksestä saattaa seurata pieniä virheitä. Tällaiset virheet voidaan tietenkin antaa anteeksi ja ilkeästi väitän, että tätä hyväsydämisyyttä käytetään härskisti hyväksi tietyntyyppisessä mediassa. Myynti lisääntyy, kun kannessa on sensaatiouutinen, vaikka todellisuudessa tapahtumassa ei olisi mitään uutiskynnyksen ylittävää.
Suoranaista valehtelua ei kannata harrastaa, koska siitähän voi jäädä vaikka kiinni, mutta lievää (tai törkeää) harhaanjohtamista voidaan harrastaa eri tavoilla ilman kummempia sanktioita. Hyvin yleistä on esimerkiksi liioittelu, missä kärpäsestä tehdään härkänen. Kun oma perheenjäsen kertoo joutuneensa 'vaaratilanteeseen', niin yleensä kyseessä on ollut tilanne, jossa hengenlähtö tai vakava loukkaantuminen on ollut lähellä. Kun lehti kertoo missin, urheilijan, artistin, poliitikon tai muun (hiipumassa olevan) julkkiksen 'vaaratilanteesta' voi olla varma, että kyseessä on pahimmillaan pullaan tukehtuminen. Kun yksityiskohtia ei kerrota tai niitä hieman vääristellään, niin ainakin lyhyestä otsikosta saadaan melkoisen epärealistinen. Jos "Eläinlauma hyökkää lapsen kimppuun", niin lukija kuvittelee, että kyseessä on jokin yleisesti termiin 'eläin' liittyvä eläin, kuten esimerkiksi koira. Todellisuudessa eläimiä ovat ne hyttysetkin (ja samalla 17-vuotiaskin voi olla lapsi). Toimittajan pitää osata tiivistää asia yhteen otsikkoon, mutta jutun tulisi kuitenkin olla iskevä ja luoda mielenkiintoa. Parempi tiputtaa melko tarkkaan valitut sanat pois otsikosta, jotta tilanne vaikuttaa todellisuutta hurjemmalta.
Myös vähättelyllä voidaan mukavasti vääristellä uutista. Taas voidaan jättää muutama yksityiskohta pois ja saadaan jutusta melkoisen mielenkiintoinen. Muistuupa mieleeni jokin aika sitten tapahtunut välikohtaus, jossa "Vartijat mäiskivät teinejä lähijunassa". Tämä nyt on oikeastaan tyyppiesimerkki 'laatujournalismista' ja kelpaa hyvin jokaiseen tässä kirjoituksessa mainitsemaani kohtaan. Vähättelyn osalta jutusta oli jäänyt selvittämättä, mitä nämä teinit olivat hetkeä aikaisemmin tehneet. Valitettavasti en tähän hätään löytänyt linkkiä tapahtuman tutkintaan (todennäköisesti juurikin siitä syystä, että tulos ei ollut niin mediaseksikäs). Syynä rähinään ei tietenkään ollut se, että tylsistyneet vartijat päättivät värittää elämäänsä pamputtamalla satunnaista teiniä vaan se, että (muistini mukaan) kyseinen teini oli vahvassa humalatilassa syljeskellyt, huudellut, töninyt ja muutenkin häiriköinnyt kanssamatkustajia junassa. Sen sijaan, että olisi asiaa selvitelty enemmän, julkaistiin asiasta parin henkilön näkemyksen pohjalta uutinen. Uutisen luonne ei juurikaan vihjaillut, että tilanteessa saattaisi olla toinenkin puoli, vaan viesti oli selkeä: Vartijat mäiskivät ja rääkkäsivät itkevää teiniä.
Onneksi tukena oli video, josta näkyy tilanne osittain. Mitä tapahtui ennen videota tai sen jälkeen, ei tietenkään näy videolla, kuten ei myöskään se mitä tapahtuu kuvakulmien ulkopuolella. Elokuvissa näillä seikoilla hämätään katsojaa uskomaan mm. että näyttelijät ovat oikeasti jossain mielenkiintoisissa paikoissa, eivätkä vain studiossa. Videokaan ei siis ole mikään täysin luotettava lähde. Tässä tapauksessa video antoi kuitenkin melko selkeän kuvan niistä tapahtumista, mitä näkyi videolla. Jos haluaa nähdä vartijoiden mätkivän teinejä, niin videon voi tulkita sillä tavalla. Jos haluaa nähdä vartijat taltuttamassa häirikköä, niin videon voi tulkita myös siten. Tulkintoja on tuhansia ja kuka tahansa voi keksiä tyhjiin aukkoihin selityksiä, jotka kuulostavat uskottavilta. Kauhea älämölö oli kuitenkin ehtinyt syntyä ennenkuin joku oikeasti selvitti, mitä oli tapahtunut.
Jotta uutisoidut jutut vaikuttaisivat uskottavammilta, niiden tueksi pyydetään usein asiantuntijalausuntoja. Valitettavasti on asiantuntijoita ja 'asiantuntijoita'. Jos halutaan tietty mielipide asiaan, niin etsitään henkilö, jolla on sellainen mielipide. Tällöin ei ole niinkään väliä, mikä kyseisen henkilön status alalla. Kokenut ja arvostettu asiantuntijahan saattaisi sanoa jotain tylsää tai romahduttavaa.
Toisaalta, jos asiantuntijan kommentit ei miellytä voidaan asiantuntijan persoonaa hieman vääristää. Pienellä panettelulla tai sopivilla kuvaavilla sanoilla saadaan uskottavasta henkilöstä epäilyttävä ja pitkällä tähtäimellä pahamainen vihollinen. Ja toiseensuuntaan taas voidaan samoilla keinoilla tehdä piraattipedofiiliterrostikannibaalista kovinkin salonkikelpoinen. Mannerheimia voisi kuvata tuimana vanhana militaristina ja Jammu Siltavuorta kainoin silmin varustetuksi reppanaksi, jos haluaisi vääristää lukijan tunteita kyseistä henkilöä kohtaan. Samalla tavalla voidaan henkilöiden sijasta esimerkiksi yrityksiä, puolueita, järjestöjä yms. kuvata johdattelevasti. Tällainen ei oikeasti vaadi kuin yhden tarkkaan harkitun sanan sopivaan paikkaan.
Edellä on kuvattu jotain menetelmiä, millä toimittaja (ehkä tahtomattaankin) muokkaa lukijan/katsojan/kuuntelijan ymmärrystä asiasta. Yhdistämällä monia näitä menetelmiä hyvin varovaisesti uutisesta tulee erittäin uskottavan oloinen, mutta valitettavasti kovin vääristynyt. Onneksi on vaihtoehtoisia medioita, joista voinee etsiä lisätietoa. Pitää vain käyttää näitä hyödyksi, eikä tyytyä vain yhteen jumalalliseen totuuteen. Vaikka jokin lähde olisi historian saatossa osoittautunut luotettavaksi, niin se ei takaa sitä, että se aina olisi sitä.
Kiitos internetin lähes kuka tahansa voi hankkia hetkessä lisätietoa melkein mistä tahansa aiheesta. Asioiden vääristelystä ja harhaanjohtamisesta tulee vaikeampaa, kun tietoa on saatavilla joka puolelta. On kuitenkin huomattava, että liiallinen informaation määrä ei ole hyvästä. Ihmismieli ei ole kykenevä prosessoimaan kaikkea informaatiota, jolloin informaation tulva tukkii päättelykyvyn. Mutta kuka päättää, miten tietoa karsitaan? Päätänkö itse, mitä haluan lukea? Päättääkö toimittaja kirjoittaako aiheesta uutiseen? Päättääkö harmaa koneisto saako aiheesta keskustella? Saako tulevaisuudessa esimerkiksi jakaa tietoa pommeista ja kopiosuojauksista vai tehdäänkö siitä sensuurin avulla mahdotonta?
-PYO
Enpä ota sen enempää kantaa, mikä on tilanteen oikea laita, mutta ihmettelen, miten on mahdollista, että samasta asiasta saadaan näin erilaiset tarinat. Jos aviopari kännispäissään riehuu kotonaan, saadaan varmasti erilaiset tarinat mieheltä ja vaimolta, eikä tarkkaa varmuutta saada, jos paikalla ei ole ollut muita. Em. uutisessa paikalla on kuitenkin ollut tuhansia ihmisiä ja todennäköisesti median edustajiakin todistamassa tapahtumaa, joten pitäisi olla melko selkeää, kuinka monta osapuolta rähinöihin osallistui.
Journalismiin, kuten oikeastaan mihin tahansa muuhunkin alaan, pätevät tietyt lait ja väljemmät eettiset säännöt. Journalistien liiton sivuilta löytyy journalistiseen työhön liittyviä ohjeita. Esimerkiksi "Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen", "Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin - myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu" ja "Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus". Ihan järkeenkäypiä ohjeita, mutta kuinka usein näitä päivittäin rikotaan? Enkä nyt tarkoita jotain pientä limukerhon harrastelehteä vaan valtakunnallisia ja puolueettomia tietolähteitä, joista päivittäin ihmiset imevät itseensä roppakaupalla ajankohtaista tietoa.
Mitä yleensä voidaan pitää luotettavana tai puolueettomana? Eipä oikeastaan mitään. Lähdekritiikkiä tulee olla ja tietoja tulee varmistaa eri paikoista. Nykyään on vaikea uskoa enää mihinkään, mutta samalla tietoa tulee joka tuutista ja ainakaan minulla ei ole aikaa ruveta tarkastelemaan kriittisesti jokaista vastaantulevaa uutista.
Jos luen uutisia päivittäin tietystä lähteestä, niin minulle muodostuu kyseisen lähteen luoma kuva maailmasta. Jos kyseinen kuva ei vastaa ihan todellisuutta, niin maailmankuvanikaan ei vastaa todellisuutta. Puolustuksena voisin sanoa, että asioiden todellinen mallintaminen on mahdotonta. Enhän minäkään tällä kirjoituksella voi luoda täysin paikkaansapitävää kuvaa median käyttäytymisestä. Tietyllä tasolla esimerkiksi uutisointiin pitää luottaa ja usein pieni sisäinen ääni herää, jos uutinen ei kuulosta todenmukaiselta. Täysin päättömät jutut yleensä voinee ohittaa siltä istumalta, mutta melkoisen realistiset epäeettisesti kirjoitetut uutiset menevät kyllä läpi, kun resurssien puutteen takia seula on pidettävä väljänä.
Luulisi, että valtakunnallinen media ei voisi näkyvyytensä ja markkina-asemansa takia toimia epäeettisesti. Luulisi, että verorahoilla tuettava media olisi puolueettomampi kuin sponsorirahalla pyörivä media. Luulisi, että missä tahansa työssä epäeettinen tai rikollinen toiminta johtaisi vaikeuksiin tulevaisuudessa alalla toimimissa. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan, kun lähes päivittäin voi lukea uutisen, joka kuvastaa tilanteen enemmän tai vähemmän todellisuudesta poikkeavalla tavalla. On toki kohtuutonta vaatia, että päätoimittaja lukisi ajatuksella jokaisen jutun, sekä tarkistaisi kaikki lähteet, että voisi kantaa vastuun lehden sisällöstä, mutta mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia, että jälkikäteen ammattitoimittajaa rangaistaan siitä, ettei ole toiminut asiallisella tavalla. Nykyään vaan on niin, että vähän joka puuhassa saa töpeksiä ruhtinaallisesti, ennenkuin se edes ketään kiinnostaa ja mahdolliset seuraamukset ovat melkoisen minimaalisia. (Tosin joissain hommissa inhimillinen erehdys ajaa henkilön suoraan velkahelvettiin).
Jokaisella ihmisellä on mielipiteitä ja lähes jokaiseen asiaan ihmisellä on ennalta tietty näkemys. On inhmillistä, että henkilön maailmankatsomus vaikuttaa hänen toimiinsa. Sille nyt vaan ei voi mitään. Tosin henkilö voi yrittää olla mahdollisimman puolueeton ja tarvittaessa todeta, ettei ole jäävi käsittelemään asiaa. Tämä koskee toki muitakin aloja kuin journalismia, kuten vaikkapa tieteellistä tutkimusta. Niin tieteessä kuin journalismissa myös huolimattomuudesta tai väärinymmärryksestä saattaa seurata pieniä virheitä. Tällaiset virheet voidaan tietenkin antaa anteeksi ja ilkeästi väitän, että tätä hyväsydämisyyttä käytetään härskisti hyväksi tietyntyyppisessä mediassa. Myynti lisääntyy, kun kannessa on sensaatiouutinen, vaikka todellisuudessa tapahtumassa ei olisi mitään uutiskynnyksen ylittävää.
Suoranaista valehtelua ei kannata harrastaa, koska siitähän voi jäädä vaikka kiinni, mutta lievää (tai törkeää) harhaanjohtamista voidaan harrastaa eri tavoilla ilman kummempia sanktioita. Hyvin yleistä on esimerkiksi liioittelu, missä kärpäsestä tehdään härkänen. Kun oma perheenjäsen kertoo joutuneensa 'vaaratilanteeseen', niin yleensä kyseessä on ollut tilanne, jossa hengenlähtö tai vakava loukkaantuminen on ollut lähellä. Kun lehti kertoo missin, urheilijan, artistin, poliitikon tai muun (hiipumassa olevan) julkkiksen 'vaaratilanteesta' voi olla varma, että kyseessä on pahimmillaan pullaan tukehtuminen. Kun yksityiskohtia ei kerrota tai niitä hieman vääristellään, niin ainakin lyhyestä otsikosta saadaan melkoisen epärealistinen. Jos "Eläinlauma hyökkää lapsen kimppuun", niin lukija kuvittelee, että kyseessä on jokin yleisesti termiin 'eläin' liittyvä eläin, kuten esimerkiksi koira. Todellisuudessa eläimiä ovat ne hyttysetkin (ja samalla 17-vuotiaskin voi olla lapsi). Toimittajan pitää osata tiivistää asia yhteen otsikkoon, mutta jutun tulisi kuitenkin olla iskevä ja luoda mielenkiintoa. Parempi tiputtaa melko tarkkaan valitut sanat pois otsikosta, jotta tilanne vaikuttaa todellisuutta hurjemmalta.
Myös vähättelyllä voidaan mukavasti vääristellä uutista. Taas voidaan jättää muutama yksityiskohta pois ja saadaan jutusta melkoisen mielenkiintoinen. Muistuupa mieleeni jokin aika sitten tapahtunut välikohtaus, jossa "Vartijat mäiskivät teinejä lähijunassa". Tämä nyt on oikeastaan tyyppiesimerkki 'laatujournalismista' ja kelpaa hyvin jokaiseen tässä kirjoituksessa mainitsemaani kohtaan. Vähättelyn osalta jutusta oli jäänyt selvittämättä, mitä nämä teinit olivat hetkeä aikaisemmin tehneet. Valitettavasti en tähän hätään löytänyt linkkiä tapahtuman tutkintaan (todennäköisesti juurikin siitä syystä, että tulos ei ollut niin mediaseksikäs). Syynä rähinään ei tietenkään ollut se, että tylsistyneet vartijat päättivät värittää elämäänsä pamputtamalla satunnaista teiniä vaan se, että (muistini mukaan) kyseinen teini oli vahvassa humalatilassa syljeskellyt, huudellut, töninyt ja muutenkin häiriköinnyt kanssamatkustajia junassa. Sen sijaan, että olisi asiaa selvitelty enemmän, julkaistiin asiasta parin henkilön näkemyksen pohjalta uutinen. Uutisen luonne ei juurikaan vihjaillut, että tilanteessa saattaisi olla toinenkin puoli, vaan viesti oli selkeä: Vartijat mäiskivät ja rääkkäsivät itkevää teiniä.
Onneksi tukena oli video, josta näkyy tilanne osittain. Mitä tapahtui ennen videota tai sen jälkeen, ei tietenkään näy videolla, kuten ei myöskään se mitä tapahtuu kuvakulmien ulkopuolella. Elokuvissa näillä seikoilla hämätään katsojaa uskomaan mm. että näyttelijät ovat oikeasti jossain mielenkiintoisissa paikoissa, eivätkä vain studiossa. Videokaan ei siis ole mikään täysin luotettava lähde. Tässä tapauksessa video antoi kuitenkin melko selkeän kuvan niistä tapahtumista, mitä näkyi videolla. Jos haluaa nähdä vartijoiden mätkivän teinejä, niin videon voi tulkita sillä tavalla. Jos haluaa nähdä vartijat taltuttamassa häirikköä, niin videon voi tulkita myös siten. Tulkintoja on tuhansia ja kuka tahansa voi keksiä tyhjiin aukkoihin selityksiä, jotka kuulostavat uskottavilta. Kauhea älämölö oli kuitenkin ehtinyt syntyä ennenkuin joku oikeasti selvitti, mitä oli tapahtunut.
Jotta uutisoidut jutut vaikuttaisivat uskottavammilta, niiden tueksi pyydetään usein asiantuntijalausuntoja. Valitettavasti on asiantuntijoita ja 'asiantuntijoita'. Jos halutaan tietty mielipide asiaan, niin etsitään henkilö, jolla on sellainen mielipide. Tällöin ei ole niinkään väliä, mikä kyseisen henkilön status alalla. Kokenut ja arvostettu asiantuntijahan saattaisi sanoa jotain tylsää tai romahduttavaa.
Toisaalta, jos asiantuntijan kommentit ei miellytä voidaan asiantuntijan persoonaa hieman vääristää. Pienellä panettelulla tai sopivilla kuvaavilla sanoilla saadaan uskottavasta henkilöstä epäilyttävä ja pitkällä tähtäimellä pahamainen vihollinen. Ja toiseensuuntaan taas voidaan samoilla keinoilla tehdä piraattipedofiiliterrostikannibaalista kovinkin salonkikelpoinen. Mannerheimia voisi kuvata tuimana vanhana militaristina ja Jammu Siltavuorta kainoin silmin varustetuksi reppanaksi, jos haluaisi vääristää lukijan tunteita kyseistä henkilöä kohtaan. Samalla tavalla voidaan henkilöiden sijasta esimerkiksi yrityksiä, puolueita, järjestöjä yms. kuvata johdattelevasti. Tällainen ei oikeasti vaadi kuin yhden tarkkaan harkitun sanan sopivaan paikkaan.
Edellä on kuvattu jotain menetelmiä, millä toimittaja (ehkä tahtomattaankin) muokkaa lukijan/katsojan/kuuntelijan ymmärrystä asiasta. Yhdistämällä monia näitä menetelmiä hyvin varovaisesti uutisesta tulee erittäin uskottavan oloinen, mutta valitettavasti kovin vääristynyt. Onneksi on vaihtoehtoisia medioita, joista voinee etsiä lisätietoa. Pitää vain käyttää näitä hyödyksi, eikä tyytyä vain yhteen jumalalliseen totuuteen. Vaikka jokin lähde olisi historian saatossa osoittautunut luotettavaksi, niin se ei takaa sitä, että se aina olisi sitä.
Kiitos internetin lähes kuka tahansa voi hankkia hetkessä lisätietoa melkein mistä tahansa aiheesta. Asioiden vääristelystä ja harhaanjohtamisesta tulee vaikeampaa, kun tietoa on saatavilla joka puolelta. On kuitenkin huomattava, että liiallinen informaation määrä ei ole hyvästä. Ihmismieli ei ole kykenevä prosessoimaan kaikkea informaatiota, jolloin informaation tulva tukkii päättelykyvyn. Mutta kuka päättää, miten tietoa karsitaan? Päätänkö itse, mitä haluan lukea? Päättääkö toimittaja kirjoittaako aiheesta uutiseen? Päättääkö harmaa koneisto saako aiheesta keskustella? Saako tulevaisuudessa esimerkiksi jakaa tietoa pommeista ja kopiosuojauksista vai tehdäänkö siitä sensuurin avulla mahdotonta?
-PYO
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)